Ihan ensiksi: sinulle ihana anonyymi, kaikki on mennyt niin vuoristorataa. Oon yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa. Mutta kokenut valkoisen paperin kammon liian suureksi ja sulkenut sivun tekemättä mitään.
Huomasin taas eilen illalla miten huono olen sosialisoimaan vieraiden ihmisten kanssa. Sain kutsun tupareihin ja vastasin ilolla tulevani. Vasta eilen illalla tajusin ennen lähtöä että tunnen sieltä vain yhden ihmisen.
No en nyt tiedä oliko miun onni vai ei, että kyseinen kaveri päättikin sitten perustaa reilukerhon ja lähteä ihan muualle. Huikaten vaan ovelta anteeksi pyynnon ennen kuin poistui. Joten ei siinä kai auttanut muutakuin lähteä itsekkin. Joten mitä jäi käteen? Turhautuneisuus siitä miten koko sen pari tuntia kun olisin siellä olin tuskaisen tietoinen vajaavaisesta kyvystäni keskustella ihmisten kanssa ja pienen pieni hylkäämisen tunne kun jäin sinne aivan yksin niiden kaikkien täysin vieraiden ihmisten keskelle.Pikkuhiljaa, pala palalta olen menettänyt sen mitä ihmiset kutsuvat normaaliksi kanssakäymiseksi. En ole saanut kaveruussuhteita tai muitakaan säilymään enää pitkään aikaan. Kaikki uudet ihmiset jotka ovat tulleet, ovat myös lähteneet ennenkuin olen ehtinyt kunnolla sisäistää tilannetta. Yritykseni pitää kaikki käsivarren mitan päässä, ettei mikään satuttaisi liikaa, jos vaikka kiintyy liikaa. On näköjään nyt täysin sisäistetty. Ulkokuori hiottu taidokkaasti, muka sosiaalinen, hauska, hiukan nurkista rispaantunut ettei vaikuta liian täydelliseltä. Mutta loppujen lopuksi tyhjä ja merkityksetön. Saa kaikki kuvittelemaan että ne tuntee miut. Vaikka todellisuudessa en ole kertonut mitään henkilökohtaista.
Ja viikonloppuisin ryyppään liikaa. Koitan sillä lisätä yö unien pituutta, mutta eihän se tietenkään auta. Mikään ei auta siihen.
