A fight.

En tiedä teistä.
Mutta minun sisälläni tapellaan usein. Tuntuu että yritän epätoivoisesti pitää kaikesta hyvästä kiinni. Vaikka pääni ilmeisesti ei niin haluaisi tehdä.

Minun piti tehdä jotain erityistä, koska blogini täytti neljä vuotta. Mutta en muistanut. Joten teen sen seuraavassa tekstissä. Ideoita? Kysykää vaikka jotain. Se olisi oikeasti todella mukavaa vaihtelua.
Kysykää mitä vaan. Vastaan kaikkeen.

Play Crack The Sky

Ilmeisesti jos pudottaa painoa. Tahallaan tai vahingossa, se antaa ihmisille oikeuden ilkkua.
"Miten sinä nyt noin paljon olet laihtunut?"
"Pitääkö sua alkaa ruokkimaan?"
"Kamala luukasa. Rupeen lisäämään voita kaikkiin sun ruokiin!"
En tiedä teistä, mutta minusta tämä ei ole oikein.
Jos mie menisin jollekkin sanomaan tän päinvastaisesti, eli menisin ilkkumaan että joku on lihonnut. Pidettäisiin miuta äärimmäisen julmana ihmisenä. Koska eihän lihavia saa haukkua!

Miksi sitten laihuutta, jota kaikki tavoittelee, pidetään sellaisena että siihen saa laukoa mitä vaan?
Jokainen ainakin salaa, toivoo että näyttäisi laihalta. Onko se vaan sitä kateutta? Pitää palauttaa ihmiset maan pinnalle.
"Hienoa, onnistuit laihtumaan mutta näytät edelleen kamalalta."
Vai mikä siinä on? Haluaako joku selittää minulle?


Minä tiedostan että syöminen on miulle ongelma. Tiedän kaikki vikani tuskastuttavan hyvin. Tiedän ne kaikki. En tarvitse ihmisiä enää osoittelemaan niitä minulle.
En tarvitse ihmisiä painamaan minua peiliin kiinni ja nauramaan päälle. Koska mitä enemmän te sitä teette. Sitä vaikeampaa syöminen minulle on. En näe itseäni niikuin te. Minä näen vain ne viat.
Jos joku kysyisi mitä hyvää osaan ja mitä hyvää minussa on.
En välttämättä osaisi vastata.

Juokse juokse, hullu lapsi!

Niinhän se menee, vuosi vaihtuu toiseen ja aika kiertää.
Ainut joka pysyy paikallaan olen minä.
Jämähdin tähän hetkeksi, antakaa minun olla tässä.

Nyt menee jo vähän paremmin kuin edellisellä kerralla. Sain purrettua pahanolon pois monella tavalla.
Järkevillä ja
idiooteilla.

Idiooteista jää vaan aina arpia ja vihaan ja häpeän niitä.

Syön, en syö, syön. Menee päivittäisellä rutiinilla.
En jaksa edes valittaa siitä. Syömättömyys on helppoa,
turvallista.

Menen huomenna söpön tytön kanssa kaljalle. En tiedä ovatko ne treffit vai eivät.
Toivoisin että olisivat.

Eikai muuta. Ajattelin vain päivittää että elossa ollaan.
Ja että vaihdoin selainta. Tämä jopa tukee bloggeria, hurraa!
Joten päivityksiäkin tulee nyt useammin. Kun ei tarvitse enää tapella.

Think before you fucking speak!!

I am an enemy of everything
 My life is not for sale
 My heart is in this fight forever
 What can you take from me?
 When there’s not a single fucking day
 I haven’t fought to stay alive?
 We’re finding hope in the hopeless
 I am still their voice that gets stuck in your head

 

 

Eilen menin kahville tätini kanssa.

Olen vahvasti sitä mieltä että on asioita joita ei tarvitsisi sanoa ääneen.

Koska jälkikäteen niistä ei ole muuta hyötyä kuin repiä muita ihmisiä kahtia. En oo koskaan oikein ymmärtänyt ihmisten tarvetta kertoa kaiken ääneen, varsinkin sillo

in kun asialle ei voi enää mitään. Sen aika meni ohi. Et käyttänyt sitä.

 

Anna olla!

 

Kaikki lähti liikkeelle meidän perheestä, ja siitä miten te näitte jo silloin kun minä olin kaksi, että kaikki ei ole oikein, kaikki ei ole hyvn meidän perheessä.

Auttamisen sijaan, päätit kävellä pois.

 

Sanoit ettet tullut meille enää.

 

Mitä mie sillä tiedolla teen? Varsinkin kun sen ainut tarkoitus on poistaa syyllisyyden paino siun hartioilta. Kaikki jotka ootte sitä mieltä, että tää oli miun tarpeellista kuulla, voitte painua helvettiin.

 

Näit ettei kaikki ole kunnossa, tiesit että veljeni oli jo alkanut oireilla pahaa oloaan. Ja kävelit pois. Kieltäydyit tulemasta. Ikäänkuin se ettet enää tahdo nähdä sitä veisi sen pois.

 

Mutta se ei mene pois. Kiitos. Et ole ainut tässä sopassa. Tiedostan sen kyllä.

En osaa pukea tätä pahaaoloa sanoiksi.

Olet jo kolmas.

Kolmas joka näki tilanteen. Näki, sen miten rikkinäisiä lapsia tässä perheessä oli jo silloin.

Kolmas, joka päätti vaan kääntää pään pois.

 

Ja sitten vielä kysyt miksen puhu kenellekkään.

Miksi en luota.

 

 



Parantunut hoidosta huolimatta

"Näiden papereiden perusteella, voin sanoa että siulla ei oo mitään psykiatrista sairautta. Persoonallisuuskin on näköjään täysin terve."

Tämän kuultuani istuin vain paikallani hiljaa ja lääkäri lisää.
"Niin, siis siulla on vain kasa ongelmia."

Kasa ongelmia. Mitähän se tarkoittaa? Tänä päivänä kun tuntuu ettei pääse terapiaankaan jos ei papereissa näys edes jonkinlainen hullun leima.
Kasa ongelmia.

Yhtäkkiä siirryinkin sitten, mielenterveydellisesti sairaasta ongelma tapauksiin.
Huvittavaa että tämä  "terve ongelma tapaus" syö masennuslääkkeitä ja kahdenlaisia psykoosi lääkkeitä ja jolla on pameja varalla.

Yhdet ovat masennukseen
Toiset maniaan.
Kolmannet maniaan ja poistamaan ahdistusta ja vainoharhaisuutta.

Kylläpä minulla onkin nyt parantunut ja terve olo.
Kiitos kotipaikkakunnan lääkärit jotka kirjoititte nämä lausuntonne aikanaan(mutta ette kertoneen mitään minulle).

If you're gonna be the death of me, that's how I wanna go

Eilen olin pienessä hiprakassa kirjoittaessani tänne. En tiedä huomasiko kukaan. Itse näen sen rivien välissä. Tänäänkin tekee mieli kaljaa. Olen huolissani välillä. Olenkohan liiankin kietoutunut näihin ruoka juttuihin?

Tahtoisin keskustella tästä asiasta jonkun kanssa. Silleen kunnolla. Mutta pelkään, pelkään sitä että ihmiset ajattelevat minun kerjäävän vain huomiota. Se ajatus jäytää niin kovasti etten saa suutani auki.
Tahtoisin selittää, että haluan ja en halua parantua.
Tahtoisin selittää että välillä näen peilistä mitä teen, miten pieleen kaikki menee. Molempiin suuntiin. Välillä olen laiha, loput ajasta olen vain ihrapallero. See my problem there?
Välillä tuntuu ettei lopullinen ajatukseni ole edes saada itsestäni "laiha ja kaunis."
Se toinen takapiru on paljon rumempi ja vakavampi.
Tämä on kuin huumetta, en voi saada tarpeeksi vaikka tiedän etten saisi. En voi olla ilman.
Onko tämän lopullinen tarkoitus tulla kauniiksi ja siroksi?
Vai onko tämä vain yksi itsetuhoisuuden oire?

Haluanko painoindeksin alas,
vai pelkästään kuolla?

Give me one last kiss

fixation or psychosis?
devoted to neurosis now
endless romantic stories
You never could control me

Well I never really thought that you'd come tonight
When the crown hangs heavy on either side
Give me one last kiss while we're far too young to die.

Jos ei muuta,
niin ainakin hetkellisesti tulee sellainen olo.
Että tästäkin kivusta selvitään.
Sitten tulee joku joka tönäisee.
Älkää jumaliste tönikö!
Miun tasapaino muutenkin niin huono!

Huokausten sillan päässä ei loista valoa.

Minä puhun ja puhun ja puhun.

Minä olen hiljaa, olen hiljaa, olen hiljaa.

Mitä tehdä. Täti soittaa, kerron sille ekaa kertaa äidistä, huolista, perheestä.

Olin jo unohtanut ettei ole normaalia, että pitää kuunnella kun äiti uhkaa itsarilla.

Olin unohtanut ettei ole normaalia, ettei niitä kiinnosta.

"Mikset tyttö kulta soittanut aiemmin? Mikset kertonut?

Ei näiden kanssa tarvitse jäädä yksin."

 

Miten voi sanoa sen että, kun omat läheisimmät ei välitä, on vaikea uskoa, että kukaan muukaan välittäisi.

 

Sillat ihmisuhteisiin koostuu toiveista ja huokauksista, niin hauraista etten uskalla astua niillle.

 

Olen syönyt tänään vain palan leipää.

Töissä saan hädin tuskin alas soija jugurttia. Sillä porskutan kahdeksan tuntia töitä.

Olen mennyt siihen pisteeseen jossa jokainen suupala ahdistaa ja aiheutaa pahoinvointia.

Kerran söin kunnon aamiaisen, meinasin pyörtyä töitä tehdessä.

Seuraavana päivänä en syönyt.

Olo oli todella hyvä.

Kieroutunutta?

Niin minustakin.

 

Where did my shining reality go?





Please help me keep the light off, sanity is far too bright.

Kuumeessa on hyvin epämiellyttävää keikkua. Ja olen tehnyt viikonloppuna typeryyksiä.

En ilmeisestikkään osaa enää juoda, ja olla sen jälkeen kiltisti kotosalla.
Aina sattuu jotain.
Teen aina jotain typerää.
Ei viinaa minulle siis.
Tai älkää ainakaan jättäkö yksin.

En osaa selittää ihmisille mikä miuta vaivaa.
Vaivaako miuta mikään?
Saatan hetken olla onnellinen, ja tuntuukin siltä.
Silti samaan aikaan,
En syö ollenkaan.
Ja teen naarmuja ihoon.

Vaikka tuntuu että voin paremmin kuin pitkään aikaan.
Alitajunta voi huonommin ja huonommin päivä päivältä.

Miten voi pelastaa itsensä,
itseltään?

ps. Blogger yrittää estää miuta kirjoittamasta. Chrome heittää kirjoitus sivun täyteen mainoksia jolloin ei voi kirjoittaa. Ja opera ei lataa. Joten siksi hiljais elo. En ole jaksanut tapella.

Close your greedy mouth

Miulle usein tulee sellainen olo,
että vaikka olen hoitavien tahojen luona. Ja kaikki olettaa että kerron siellä huolet. Siitä niille hitto maksetaan! Etten voi, en voi puhua. Tuntuu että kun kerron että menee huonosti,
olen vaan kerjäämässä huomiota.
Päässä soi hiljainen hymni.
Joku nauraa taustalla.
Ja sairaanhoitajan hiljainen katse tuntuu kuin huutavan:
"et sie ees oikeasti ole noin huonovointinen. Esittää vaan. Mokomakin huomion kerjääjä!"
Tämän kaiken keskellä, vaikutan aina poissaolevalta. Ihan kuin jossain muualla puoliksi oleminen muka auttaisi.
Vaikka se vain pahentaa,
sillä siellä ne äänet huutavat.
Pääni sisällä huudetaan välillä niin kovaa. Etten kuule omaa puhettani enää.

It feels like war, war

Fingernails on my skin
Like the teeth of a shark
I'm intoxicated by the lie
Rupesin pitämään mielialapäiväirjaa. Jännitävää seurata miten omat ajatukset pomppiii kuin hulluksi tulleet duraselpuput.

Olen väsyneempi kuin haluaisin myöntää. Ja hävettää olla saikulla. Niin paljon että en itsekkään jaksa itseäni. On miulla lupa olla koulusta pois, koska en ole koulu kunnossa. Mutta en saa itseäni vakuuttumaan. Aina kun mietin koulua, tekisi mieli juosta vessaan ökäämään. En kestä ajatusta, että meidän opettajan mielestä olen huonompi, heikompi, kykenemättömämpi kuin muut.

Tahdon olla selviytyjä.

Tahdon olla se, joka jaksaa.

Menin sitten möläyttämään tanssiohjaajalle syömis vammailuistani ja nyt sekin kaduttaa. Sehän se tästä puuttuu että tulee vielä yksi ihminen joka kommentoi syömisiäni.

Olen kuulemma nyt jo kuihtuneen oloinen.

Mistähän kohtaa?

Itse en sitä näe, enkä löydä.

In the chill of your stare
I am painfully lost
like a deer in the lights
of an oncoming bus

Jos selviän huomiseen sairaanhoitaja käyntiin asti.

Olen voittaja.

Pitkästä aikaa uusi lukija : 3 Tervetuloa.

Alussa

Alussa oli tyttö,

joka hautasi kolikoita pihamaan nurkkaan

ja toivoi että niistä kasvaisi rahapuu.

Joka kasteli leikki traktoreita.

Sillä jos niitä kasvattaisi oikein,

muutaman vuoden kuluttua
pihassa nököttäisi
puu täynnä seteleitä ja oikea traktori!
Niinkuin Ansalla ja Oivalla telkkarissa.

Alussa oli tyttö jolla oli mustat silmät
ja sielu täynnä vihreää.

Nyt on vain tyttö,
jolla on vihreät silmät
ja sielu täynnä mustaa.

Second star to the right and straight on ‘til morning

Olen höpsähtänyt.
Itken aina kun luen
tai katson.

Peter, hae miut pois täältä!

Vie miut mikä-mikä-maahan.

I want to be one of the lost boys!

En tahdo elää täällä enää.

Missä ei ole tikittävää alligaattoria,

ei merirosvoja,

ei lentäviä keijuja.

"clap your hands if you believe!"

Jonnekkin jossa minä 

olen se

joka kuiskaa:

“Go to sleep, Peter Pan.”

Anteeksi, tämä postaus on ehkä vähän turha.

The thing I think I love, will surely bring me pain.

I'm in this way too deep.
Kaikesta pääsee ylös jos vaik kiipeää sinnikkäästi,
sanotaan.
En usko.

Miulle kerrottiin kerran tarina pojasta joka eksyi metsään.
Löysi talon, jonka omistaja juotti hänelle taika juomaa.
Ja hänelle tuli mahtava olo.
Kunnes seuraavana päivänä hän oli hyvin sairas.
Ja sama jatkui päivästä toiseen.
Kunnes pieni poika lähti,
sairaana edellis illasta.
Mies nukkui sängyllään
ja poika lähti takaisin metsään.

Sen jälkeen tarina on aika tylsä,
hän löytää ihmisiä.
Jotka neuvovat hänet pois metsästä.

En oppinut tarinasta muuta kuin sen miten ihmettelin,
miksi pieni poika edes meni metsään?
Ja missä vahemmat on?

Kunnes tajusin että minä olen itsekkin siellä metsässä.
Ja syömättömyys on minun taikajuomani.

Not killing myself is a personal achievement but you cant really brag about that at dinner parties.

Silmiä kirvelee, rintaa kiristää ja pää painaa.

Ainakin tonnin, jos ei enemmänkin.




MIKÄ MIUSSA ON VIKANA??!

Miksei mikään toimi?

Miten mie aina päädyn tähän?
Makaamaan omalle lattialle ja toivomaan ettei miun tarvis tuntea mitään.
Ainut muutos on se että asunto on taas eri.

Ne ei siellä polilla saa aikaseks sille miun lähetteelle mitään.
"Ylilääkäri on näköjään käynyt sen kokouksessa läpi jo viides päivä. Mutta tässä ei ole tehty mitään päätöstä."
Ai, no mitä mie nyt sit teen?
"No laitetaan se nyt tonne tiimipalaveri listalle."
Millo se on?
"Tänään, tiedot tulee sit postissa."
Jep, aivan varmasti.

Niinkuin postissa tuli sekin miten se lähete jo kertaalleen hylättiin.
Eli luultavasti voimme olettaa ettei sellaista tule.

This is gospel for the vagabonds Ne'er-do-wells and insufferable bastards

This is gospel for the fallen ones
Locked away in permanent slumber
Assembling their philosophies
From pieces of broken memories

Oh, this is the beat of my heart, this is the beat of my heart

When gnashing teeth and criminal tongues conspire against the odds
But they haven’t seen the best of us yet

  If you love me let me go
‘Cause these words are knives that often leave scars
The fear of falling apart
And truth be told, I never was yours
The fear, the fear of falling apart

Panic! At The Disco

Puhuu sanoilla joita minäkin haluaisin käyttää.

Mutta en uskalla.

"On se vaan saatana kun ei sääkään oo sitä mitä luvattiin!!"

Aamu alkaa pommiin nukkumisella ja sillä että kaadan täyden vesilasin farkuilleni.
Mutta ei siinä, eikun rivakasti vaatteiden vaihdon kautta kouluun.
Aamukahvia ennen opettaja soittaa ja kysyy onko harkkapaikka jo ilmoittanut milloin voisimme mahdollisesti aloittaa.
Totean että ei, ei ole soittanut. Ja lisään ajatelleeni soittaa heille päin jos ennen puoltapäivää ei mitään kuulu. Saimme kuitenkin kehoituksen ottaa itse jo yhteyttä, sillä rinnakkaisluokkalaiselle pojalle oli jo kerrottu aloitus ajankohta.
Tässä kohtaa olisi jo ehkä pitänyt miettiä miten ihmeen monta harjoittelijaa kyseinen firma pystyy ottamaan?

Puhelu on kuitenkin lyhykäinen ja tyly: "annettiin teidän harjoittelu paikka sille teidän koulun pojalle. Joo, tiedän että sovittiin teidän voivan aloittaa tällä viikolla, mutta tällä pojalla katsos on auto...."
Selvä sitten, ilmeisesti äijä unohti omat sanansa siitä että työmaat sijaitsevat bussireittien varrella. Tai sitten homma kaatui ihan vaan siihen väärän sukupuoleen(tätäkin on tällä alalla nähty).
Siitä alkoikin sitten koko päivän kestävä puhelimessa roikkuminen ja jokapaikasta tarjottiin vain sitä surullisen kuuluisaa ei oot:a..
No saatiin sitten loppujen lopuski paikka,(sillä että sitä etsi kaksi opiskelijaa ja yksi opettaja ) ja päästään aloittamaan jo huomenna.
Silti koko päivästä jäi paska maku, kun alkukin oli jo niin epätodellisen huono.

Nopean kotona käynnin jälkeen yritän lähteä postiin hakemaan pakettia. Ja kas kummaa, pyörä hajoaa.
Kuinkas muutenkaan.

Taidan kaivautua sänkyyn juomaan teetä ja katsomaan batman elokuvia.
 Katsotaan niitä oikeita asioita sitten vaikka huomenna.
ps. Brand New, makes everyday life little bit better<3 nbsp="" p="">

Someday I'll drive, close both my eyes.

Väsymys on löytänyt kodin luistani.
Kun pysähdyn tai hidastan se ottaa kiinni ja kuiskaa hiljaa mutta päättäväisesti: "anna mennä. Laita silmät kiinni."
 Tänään taidan totella sitä, taidan maata illan sängyllä ja hengittää kaiuttimista kantautuvaa musiikkia.
Huomenna ei ole töitä.
Eikä ylihuomennakaan.

Tyhjissä päivissä on jotain mikä kaivertaa sisukaluhin uusia muotoja. En ole edes paikalla vaikka olen. Heräsin eilen illalla sekavan sängyn pohjalta  huomaamaan etten käytä päivässä sekunttiakaan miettien todellista elämää.
 Olen koko ajan jossain muualla, kotona luen kirjaa, lenkillä lennän tuulen mukana ja haaveilen elämästä jota en koskaan saa. Silmieni edessä pyörii koko ajan filmi. Olen oman elämäni sankari. Pakoilen niin tiiviisti että kaikki pienet todellisuus hetket saavat pääni pyörimään ja tuntumaan raskaalta.

Olenko nyt sitten vihdoin sekoamassa?

Who is this person in the mirror I see?

     And I have come so far, thought I was so strong
Paniikkikohtauksien jättämien kauhujen valossa
omastakin kodista saa pelottavan.

En nuku enää ovi auki, pistän sen lukkoon ja kuvittelen jättäväni kaikki kauhut ulkopuolelle.
Masennuslääkkeet toimivat tällähetkellä kuin burana murtuneeseen jalkaan.
Poistaa kivun mutta ei ongelmaa.

Ja minä vajoan,
       aina vain alemmas
                       ja alemmas
                                      ja alemmas.

Töihin uppoutuiminen on ihanaa ja sinne mennessä on helppo unohtaa
kuka on. Ja mennä siihen mielikuvaan
jonka muut luovat.

Ei minun oikeastaan tarvitse edes elää.
Olen mielkuva, uppoudun siihen. Kyllä minä leikisti olen tälläinen! Olen, olen!

Ja sitten tulen kotiin enkä tunnista iteäni enää peilistä.

The truth is I just fed myself a lie 
For too long.

Hymyile! Ne tykkää siitä

Kesäloma, kesätyöt.
Ostin vaatteita pitkästä aikaa. Koitan pitää itseni pirteänä.

Tein jopa ruokaa. Ihan siis oikeasti ruokaa ja se on hämmentävä kokemus. Jotenkin olen saanut sen sh mörön pienen hihnan päähän ja pitkästä aikaa se olen minä joka vien ja se vikisee. Tein siis eilen vegaani lasagnea. Ja omaksi yllätykseksi siitä tuli hyvää. Ehkä en ookkaan niin surkea keittiössä.

Väitän kovasti olevani onnellinen, mutta tässä on taas sellainen pieni pakottamisen maku. Yritän niin täysillä tätä onnellisuus juttua. En tiedä uskonko siihen loppujen lopuksi itsekkään.
Jos hoen mantraa itsekseni koko ajan: "olen onnellinen, olen onnellinen..." Niin tuleeko se jossain kohtaa tulemaan luonnostaan?
Maalaanko piruja seinille? Olenko vain jotenkin valmistusvikainen kun en osaa luonnostani olla onnellinen?
Could you check my pulse for me
To see if I'm alive

Don't paint me black when I used to be golden

Pronssista kynsilakkaa,
ja tili joka on tyhjä.
Pitäisi tiskata.

Pitäisi pakata. Mutta se tuntuu turhalta jos rahaa ei tulekkaan.

pitäisi pitäisi pitäisi.

Mutta ei kykene. Jos pystyisin nukkumaan kaivautuisin lakanoihin odottamaan huomista.

heräsitkö? etkö herännytkään?

Nyt se sitten on virallisesti täällä.
Nimittäin kesäloma.
En ole valmistautunut yhtään. Vihkaviimeisen koulupäivänkin aloitin sillälailla kivasti nukkumalla pommiin.
Sen siitä saa kun ei saa nukutuksi ennen kuin aamuyöstä.

Odotan innolla ja kauhulla soittoa eräästä firmasta.
Sainko nyt niitä kesätöitä.
Meniköhän se sähköposti edes oikeaan osoitteeseen?
Mitä mie sitten teen jos en saa sitä paikkaa?
Mitä mie sitten teen jos saan sen paikan?

Ilmassa leijuva hermostus ahdistus tuntuu sakealta.
Kaikki näyttää niin kirkkaalta, tähän aikaan vuodesta. Ei, en ole tottunut siihen että on niin värikästä.
Joka puolella kun kaikki tietenkin taas herää henkiin talven jälkeen. Totuin liikaa harmauteen ja pimeään.
Tämä totuttelu tuntuu taas jotenkin hankalalta. Ja kaikki hiertää. Missään ei ole hyvä olla.
Nukkuessakin tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Ja ihmiset huutavat ja ilkkuvat.

Mutta, puhutaanpa nyt vielä hetki kesästä.
On niin paljon mitä haluaisin tehdä.
Haluaisin mm.
Tavata jonkun kivan/ihanan/suloisen tyttösen
Tahtoisin telttailla
Tahtoisin nähdä mahdollisimman monta bändiä
Tahtoisin maata rannalla ja juoda lonkeroa
Tahtoisin pussailla, halailla ja kihnuttaa sohavalla sadepäivää viettämässä ja katsoa surkeita elokuvia.

Sekavaa päivää sekavaa tekstiä.
Anteeksi ja hyvää päivän  jatkoa.





ps. Mitä vittua nuo linkki mainos paskat tekee tuolla keskellä tekstiä ja ennen kaikkea miten niistä pääsee eroon???

Sometimes we take chances, Sometimes we take pills

Kaikenlaisten kiertelyiden ja kaarteluiden jälkeen olen taas täällä ja kesä on saapumassa.
Se kolkuttaa jo ovella hiukan kärsimättömän kuuloisesti. Pimeiden pitkien aikojen hiljalleen väistyessä myös unirytmi rakoilee, se alkaa murentua murunen kerrallaan.
Rapisee lattialle.
Hävitän sen pois avaamalla ikkunan ja annan tulevan kesän puhaltaa murut kadoksiin.
 Olen kärsimätön, olen hetken onnellinen menen seuraavana hetkenä ala ja taas ylös.

Hermostuttaa, en pysty hengittämään ja koko ajan on kuuma. Vihaan tätä kuumuutta. Se saa tuntumaan kuin koko kroppani olisi tulessa, tunnen jokaikisen kohdan siinä korostetusti.
Tarvitsen liikuntaa.
Paljon.

Ykäkerran kaveri vaikuttaa välillä hiukan jonnekkin ala-asteella jämähtäneeltä, se huutaa ja raivoaa kovaan ääneen. En vain koskaan kuule kenenkään vastaavan. Voisin yömyöhällä alkaa raivota sille takaisin.
Jos saisin ääntä ulos, huutaisin varmaan samalla tavalla.
Oi kun olisi hienoa jos pystyisi huutamaan nämä olot pois.

Lääkärillä kysyttiin olenko joutunut koskaan seuksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Takaraivossa räsähtää jotain ja säikähdän.mutta en tiedä miksi.
Enhän minä sellaista ole kokenut.
Enhän?

Aikuisuuden määrittely ei riipu iästä.

"Siulla on ihan selkeästi joku toinen nainen! 

Älä yhtän yritä väittää vastaan!

Häh! 

Onkse nyt sit niin paljon parempi?!

Mikset sie mee sen luokse nyt sitten?!"

"Sie oot miun rakas."

Yrittää halata mutta toinen vain kavahtaa kauemmas.

" Mie oon siun äiti, tuollaisten puhuminen on epäsopivaa!"

"MIE VOISIN KUOLLA JA KUKAAN TEISTÄ EI EES HUOMAIS!!

MIE LÄHEN TÄÄLTÄ NYT!"

Roikkuu kauluksessa ja yrittää estää äitiään lähtemästä.

"Mie lupaan olla parempi, älä mee. Mie lupaan. Älä jooko kuole. Jooko?"

On olemassa asioita joita ei halua kuulla tai joita ei vain haluaisi muistaa. Joiden kuulemiseen loppuu lapsuus.

I cannot spend another night in this home

 I close my eyes and take a breath real slow

En oo puhunu meidän äidin kanssa kertaakaan sitten jouluisen tappelun.
Se ei oo soittanut kertaakaan, vaikka ennen sitä se soitti vähintään kaksi kertaa viikossa.
Oon antanut asioiden olla niinkuin ne on.

The consequence is if I leave I’m alone

En ole soitellut itsekkään. Tiesin että tää loppuu jossain kohtaa.  Että jossain kohtaa tulee hetki jollon sen on pakko ymmärtää etten mie oo sen henkilökohtainen terapeutti.
Se mitä en osannut odottaa oli se että sen myötä, yhteydenpito katkeaisi kokonaan.
Olo on jotenkin niin yksinäinen, ensimmäistä kertaa.
Äitin sanat: turha tulla pyytämään apua, kiittämätön paska.
Aiheutti sen etten halua/uskallakkaan soittaa sinnepäin.
Vaikka tavallaan tiesin että tämä on tulossa. Se sattuu silti niin paljon.Kiertelin tätä kipua pitkään. Mutta pakko se on myöntää. Että tämä sattuu vaan niin saatanasti.

But what’s the difference when you beg for love?

And through the mutated words I write Kill it fast and never watch it die

                                                                                             Vuoden alku. Kaiken uuden alku kaiketi.

Ei ihan vaan tunnu siltä. 

En vaan pysty unohtamaan. Porukoilla olo ajaa miut hulluuteen. Kaikki ne sanomattomat asiat roikkuu ilmassa. Iskän känninsekainen huokaus:"kukaan ei oo koskaan kiinnostunut miun asioista." Aiheutti miun sydämmen tippumisen polvien tasolle.Seuraavan päivän tupakka keskustelu siitä miten äiti sekoaa. Miten pitää saada raha-asiat,talo, mökki, kaikki selvitettyä ja järjestykseen ennen kuin siltä katoaa viimeisetkin järjen rippeet.

En tuntenut sillä hetkellä mitään. Olin järkevä ja rauhallinen. 

Sain raivarinkin kerran. Vaikka lupasin itelleni etten ratkea raivoamaan enää. En suostu, en jaksa enää.

Mutta siinä vaiheessa kun äiti huusi ja haukkui itsekeskeiseksi, kiittämättömäksi paskapääksi, en vaan pystynyt enää. Joten huusin ja huusin. Vaikutus oli sama kuin olisi huutanut seinälle. Kaikki sanat vain kimpoilivat pois. Niitä ei kuunneltu, niihin ei jaksettu kiinnittää huomiota. 

Ainakun onnistun jollain tavoin saamaan itelleni mielenrauhan. Menetän seen samantien ja tajuan ettei sitä koskaan ollutkaan. Kuvittelin kaiken koko ajan, miun mielenmaisemaa värjänneet värit valuu pastelleina vesisateessa. 

Todellisuuspakoisia ei pitäisi pakottaa tähän maailmaan.