Think before you fucking speak!!

I am an enemy of everything
 My life is not for sale
 My heart is in this fight forever
 What can you take from me?
 When there’s not a single fucking day
 I haven’t fought to stay alive?
 We’re finding hope in the hopeless
 I am still their voice that gets stuck in your head

 

 

Eilen menin kahville tätini kanssa.

Olen vahvasti sitä mieltä että on asioita joita ei tarvitsisi sanoa ääneen.

Koska jälkikäteen niistä ei ole muuta hyötyä kuin repiä muita ihmisiä kahtia. En oo koskaan oikein ymmärtänyt ihmisten tarvetta kertoa kaiken ääneen, varsinkin sillo

in kun asialle ei voi enää mitään. Sen aika meni ohi. Et käyttänyt sitä.

 

Anna olla!

 

Kaikki lähti liikkeelle meidän perheestä, ja siitä miten te näitte jo silloin kun minä olin kaksi, että kaikki ei ole oikein, kaikki ei ole hyvn meidän perheessä.

Auttamisen sijaan, päätit kävellä pois.

 

Sanoit ettet tullut meille enää.

 

Mitä mie sillä tiedolla teen? Varsinkin kun sen ainut tarkoitus on poistaa syyllisyyden paino siun hartioilta. Kaikki jotka ootte sitä mieltä, että tää oli miun tarpeellista kuulla, voitte painua helvettiin.

 

Näit ettei kaikki ole kunnossa, tiesit että veljeni oli jo alkanut oireilla pahaa oloaan. Ja kävelit pois. Kieltäydyit tulemasta. Ikäänkuin se ettet enää tahdo nähdä sitä veisi sen pois.

 

Mutta se ei mene pois. Kiitos. Et ole ainut tässä sopassa. Tiedostan sen kyllä.

En osaa pukea tätä pahaaoloa sanoiksi.

Olet jo kolmas.

Kolmas joka näki tilanteen. Näki, sen miten rikkinäisiä lapsia tässä perheessä oli jo silloin.

Kolmas, joka päätti vaan kääntää pään pois.

 

Ja sitten vielä kysyt miksen puhu kenellekkään.

Miksi en luota.

 

 



Parantunut hoidosta huolimatta

"Näiden papereiden perusteella, voin sanoa että siulla ei oo mitään psykiatrista sairautta. Persoonallisuuskin on näköjään täysin terve."

Tämän kuultuani istuin vain paikallani hiljaa ja lääkäri lisää.
"Niin, siis siulla on vain kasa ongelmia."

Kasa ongelmia. Mitähän se tarkoittaa? Tänä päivänä kun tuntuu ettei pääse terapiaankaan jos ei papereissa näys edes jonkinlainen hullun leima.
Kasa ongelmia.

Yhtäkkiä siirryinkin sitten, mielenterveydellisesti sairaasta ongelma tapauksiin.
Huvittavaa että tämä  "terve ongelma tapaus" syö masennuslääkkeitä ja kahdenlaisia psykoosi lääkkeitä ja jolla on pameja varalla.

Yhdet ovat masennukseen
Toiset maniaan.
Kolmannet maniaan ja poistamaan ahdistusta ja vainoharhaisuutta.

Kylläpä minulla onkin nyt parantunut ja terve olo.
Kiitos kotipaikkakunnan lääkärit jotka kirjoititte nämä lausuntonne aikanaan(mutta ette kertoneen mitään minulle).

If you're gonna be the death of me, that's how I wanna go

Eilen olin pienessä hiprakassa kirjoittaessani tänne. En tiedä huomasiko kukaan. Itse näen sen rivien välissä. Tänäänkin tekee mieli kaljaa. Olen huolissani välillä. Olenkohan liiankin kietoutunut näihin ruoka juttuihin?

Tahtoisin keskustella tästä asiasta jonkun kanssa. Silleen kunnolla. Mutta pelkään, pelkään sitä että ihmiset ajattelevat minun kerjäävän vain huomiota. Se ajatus jäytää niin kovasti etten saa suutani auki.
Tahtoisin selittää, että haluan ja en halua parantua.
Tahtoisin selittää että välillä näen peilistä mitä teen, miten pieleen kaikki menee. Molempiin suuntiin. Välillä olen laiha, loput ajasta olen vain ihrapallero. See my problem there?
Välillä tuntuu ettei lopullinen ajatukseni ole edes saada itsestäni "laiha ja kaunis."
Se toinen takapiru on paljon rumempi ja vakavampi.
Tämä on kuin huumetta, en voi saada tarpeeksi vaikka tiedän etten saisi. En voi olla ilman.
Onko tämän lopullinen tarkoitus tulla kauniiksi ja siroksi?
Vai onko tämä vain yksi itsetuhoisuuden oire?

Haluanko painoindeksin alas,
vai pelkästään kuolla?

Give me one last kiss

fixation or psychosis?
devoted to neurosis now
endless romantic stories
You never could control me

Well I never really thought that you'd come tonight
When the crown hangs heavy on either side
Give me one last kiss while we're far too young to die.

Jos ei muuta,
niin ainakin hetkellisesti tulee sellainen olo.
Että tästäkin kivusta selvitään.
Sitten tulee joku joka tönäisee.
Älkää jumaliste tönikö!
Miun tasapaino muutenkin niin huono!

Huokausten sillan päässä ei loista valoa.

Minä puhun ja puhun ja puhun.

Minä olen hiljaa, olen hiljaa, olen hiljaa.

Mitä tehdä. Täti soittaa, kerron sille ekaa kertaa äidistä, huolista, perheestä.

Olin jo unohtanut ettei ole normaalia, että pitää kuunnella kun äiti uhkaa itsarilla.

Olin unohtanut ettei ole normaalia, ettei niitä kiinnosta.

"Mikset tyttö kulta soittanut aiemmin? Mikset kertonut?

Ei näiden kanssa tarvitse jäädä yksin."

 

Miten voi sanoa sen että, kun omat läheisimmät ei välitä, on vaikea uskoa, että kukaan muukaan välittäisi.

 

Sillat ihmisuhteisiin koostuu toiveista ja huokauksista, niin hauraista etten uskalla astua niillle.

 

Olen syönyt tänään vain palan leipää.

Töissä saan hädin tuskin alas soija jugurttia. Sillä porskutan kahdeksan tuntia töitä.

Olen mennyt siihen pisteeseen jossa jokainen suupala ahdistaa ja aiheutaa pahoinvointia.

Kerran söin kunnon aamiaisen, meinasin pyörtyä töitä tehdessä.

Seuraavana päivänä en syönyt.

Olo oli todella hyvä.

Kieroutunutta?

Niin minustakin.