Lepakoita vintillä mörköjä sängynalus täynnä

Unohdin mainita, mutta täytin 25.

Enkä ole saanut mitään aikaan niiden vuosien varrella.

Joskus tuntuu että olen paljon vanhempi.

 Masennus vanhentaa ja kuluttaa niin paljon.

Eilen en noussut sängystä kuin yhden kerran,

puoleksi tunniksi.

Sitten könysin takaisin nukkumaan.

Olin tosin käynyt nukkumaan vasta neljältä aamulla,

oltiin kaverin kanssa katsomassa yhtä folk-punk bändiä ja ilta oli oikeasti hyvä.

Eilisestä en muista mitään,

paitsi ne sekavat unet joita näin koko päivän.

Tänään ahdistaa.

Niin paljon. Heräsin siihen tunteeseen että hukkaan elämääni.

Että se että nukuin koko eilisen ja tänää yhdeksään, 

olisivat ne tunnit joista elämäni valuu hukkaan.

Tunnen niin aina kun käyn nukkumaan, mikä tuntuu oudolta.

Leikittelen ajatuksella etten ottaisi iltalääkkeitä,

ihan vain testiksi pystyisinkö nukkumaan ilman.

Sitten raukkamaisuuttani jätän testaamatta ja otan lääkkeeni kiltisti.

Tätäkö elämä on?

Töitä, illalla ei minkään-tekemistä ja ahdistusta.

Olisipa sairaanhoitaja aika pian. 

Voisin kertoa etteivät

nämä pillerit pysty pitämään painajaisiani aisoissa.

And whisper'd in the sounds of silence

Ahdistus jäädyttää verisuonien seinämät.

Samalla kun se paahtaa kaiken poroksi.

Monimutkaista.

Missään asennossa ei ole hyvä olla ja kaikki kiristää.

Tuntuu siltä kuin joku potkisi mahaan.

Koko ajan. 

Näiden lääkkeiden piti lopettaa tämä!

Näiden piti poistaa jatkuva ahdistus!

Piti, niin miulle luvattiin.

Poistiko se?

Ehkä hetkeksi.

Tai kahdeksi.

Ja nyt tuntuu taas siltä kuin palaisin ja jäätyisin samaan aikaan.

Näen kummallisia unia joka yö.

Sellaisia jotka jättävät rauhattomaksi. 

Ja sellaisen selkäpiitä karmivan tunteen,

että on taas nähnyt jotain ikävää. 

Se on vähän niin kuin patti selässä josta ei ihan saa otetta.

Mutta sen painon tunteen niskassa painamassa hartioita kyyryyn.

Alas,alas,alas.

Ja minä kiepun siinä mukana.

Levoton mieli

Luin itselleni tärkeästä aiheesta. Nimitäin kaksisuuntaisesta mielialanhäiriöstä, vaikka lääkäri miulle sanoikn että olen "vain ongelma tapaus, ilman mitään tautia." Pystyin niin hyvn samaistumaan kyseiseen omaelämänkertaan. Joka on siis  Kay Redfield Jamisonin kirja, Levoton mieli- maanis-depressiivisen psykologin muistelmat. Koska tiedän niin ne kaikki tunteet, ne kaikki vaiheet. Mielialojen nopeat liikehdinnät. Ja maniat, psykoosit, masennukset.
Ja siitä tuli jotenkin niin lohdullinen olo. En ole ainut joka näitä käy läpi.

Kyseinen nainen itse työskentelee psykologian saralla ja sairastaa kaksisuuntaista, joten hän myös luontevasti kertoi siitä miten kyseinen sairaus on aivojen toiminnan häiriö. Ei kuvitelmaa että luonteessa on jotain vikaa.
Se käsittämätön huojennus joka alkoi ensimmäisiltä sivuilta jatkui koko kirjan läpi.
Ja nyt olen niin onnellinen että luin sen kirja.
En ole yksin näiden asioiden äärellä ja se jo teki olosta vähän rauhallisemman.
Kiitos rakkas L kun annoit sen kirjan minulle.

chasing the darkness

“For a long time I wasn’t
entirely sure I wanted to
put myself back together,
because letting go of the
sadness would mean    

I had to redefine myself.
And sometimes, I still feel
like chasing the darkness,
because I don’t exactly
know who I am without
it. I realised I made a
home out of something I
should have never let in.”

—

wtm  Joskus tuntuu että paraneminen on yksi tämän  elämän vaikeimmista asioista joihin joudun törmäämään. Toisina päivinä voin hyvin ja hypin riemusta. Liian usein  se kuitenkin yltyy maniaksi asti jolloin energisyys  ja kaikki elämä menee niin  kovaa ettei itse kestä mukana ja laskuissa enää ollenkaan.  Ja kaikki on vain liikaa. Liian nopeaa, liian ihanaa. Nauran, ja  nauran liian kovaa. Olen omasta mielestäni paras kaikessa ihana ja suloinen. Liidän korkeammalla, sääli vaan korkealla ilma on ohutta ja siitä melkein humaltuu. Pahinta siinä on että maniasta  ei pääse normaali tasolle vaan se alasmeno menee  pohjakosketuksen kautta.  Alas mennessä mikään ei tunnu miltään kaikki on harmaata massaa. Olen huomannut aina toisinaan pelkääväni kaikenlaisia asioita.  Toisinaan pelkään että kuolen liian aikaisin ja en ehdi  kokea elämässä kaikkea jota haluaisin. Toisina päivinä pelkään etten kuolekkaan ja että joudun viettämään tämän maan päällä 90-vuotiaaksi asti.  En vain osaa sanoa kumpaa pelkään enemmän. Pelko on ikävä vieras. Se jättää totaalisen lamautuneeksi.  Ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja toivon, toivon todella että joskus voin jättää nämä ajatukset taakse. Tahdon sanoa parantuneeni. Tahdon todella.

It's eating me up inside

Ahdistuneisuus puskee päälle salakavalasti niistä nurkista joista sitä ei osaa ennalta ehkäistä.

Tulen hulluksi tässä pikkuisessa kopissa.

Ja väsyneeksi pelkäämään että, se että ei vastaa viesteihin tarkoittaa että olen jollain tavalla vastenmielinen.

En ole syönyt viikonlopun aikana kuin kaksi kertaa mysliä ja sekin tuntuu liialta.

Kaikki on liikaa. Pelkään vaa'an näyttävän enemmän vesilasillisenkin jälkeen. Tiedän että se ei ole ihan tervettä, mutten pysty muuhunkaan. Mitä jos lihon teestä? Mitä minä sitten teen?

Sairaanhoitajani sanoi lääkärilleni etten pysty syömään normaalisti, johon lääkäri vastasi kysymällä olenko alipainoinen.

En ole, vastasin.

Sen jälkeen lääkäri ei enää ottanut asiaan mitään kantaa.

En enää tiedä mitä tekisin tämän asian kanssa.

En edes koe olevani syömishäiriöinen.

Tälläinen lihapulla.

Aion nyt taas kiduttaa ilostuttaa teitä musiikillisilla löydöilläni. Alkuperäinenkin on ihana, mutta tässä oli jotain koskettavaa.