2013 tulee... kuka on valmis??

Mutta joka tapauksessa, nyt on aika bilettää(huomenna, mutta kumminkin) ja ottaa uusivuosi vastaan takkia auki.

Pikapost. palataan aiheeseen kunhan palailen kunnolla koneen äärelle.
P.s oon oottanu ton kuvan kanssa koko vuoden :P

With heaven above you, there's hell over me

 Joulu.

Tämä joulu on hylkiöiden.

Meidät unohdettiin tänne.

Eikä kumpikaan jaksa välittää.

Meidät voi löytää,

jos on tarkka ja lähtee seuraamaan nenäliina vanoja.

Tai pahaenteisen kuulloista yskää, joka on ilmeisesti päättänyt irrottaa keuhkotkin.

Ainut jouluinen hetki vietettiin,

juttelemalla ukille.

Hei, tulin taas.

Mitä kuuluu?

Mikään ei ole muuttunut.

Eikä varmaan tule muuttumaan.

Perinteeksi muodostunut retki ukin luo, paukkupakkasessa.

Meillä on edelleen ikävä siuta täällä.

Love takes courage

Meinasin jo kirjoittaa ihan muusta. Olin avannut sivunkin, aloittanut ja jättänyt sivun auki odottaamaan kun ajatus hiukan selkenee ennen kuin jatkan.

Mutta sen jälkeen asiat ehtivät muuttua, ja miuta muistutettiin taas siitä miten haurasta elämä voi olla.  Ja siitä että valitettavasti jokainen hetki voi olla viimeinen. Joten halusin varmistaa että jokainen rakkaani tietää miten paljon arvostan heitä. Aloitin L.stä, tietenkin. Ja jatkoin sitten soittelua/ viestien laittamista. 

we can live like Jack and Alex if we want to

Joskus pitää muistaa kiittää niitä kaikkein rakkaimpia jotka ovat jaksaneet niissä vaikeissa hetkissä olla tukena. Rakastaa silloinkin kun olen kusipää ja saan raivareita. Koska ne on ne ihmiset jotka oikeasti merkitsevät. Kiitos. Te teette elämisestä elämisen arvoista. Ja vaikka en sano sitä tarpeeksi usein rakastan teitä niin paljon. 

Jouluksi mummolaan

Se aika vuodesta lähestyy taas. 

Se kun pitäisi kerääntyä perheen kanssa yhteen. Olla onnellinen ja kiitollinen läheisistä ihmisistä. Varsinkin perheestä. Laulaa suureen ääneen joululauluja. Hyöriä onnellisena keittiössä. Koristella koko perheen voimin taloa ja näyttää muutenkin täydelliseltä ulospäin. Hymyillä niin että posket on krampissa kuukauden verran.

Kyllähän te tiedätte, vähän niinkuin kaikissa telkkarissa pyörivissä joulumainoksissa on tapana.

Nostakaa käsi ylös, jos teidänkin tekee mieli vain oksentaa kun näette niitä.

Täksi jouluksi olin suunnitellut leave me the fuck alone! ratkaisun täällä jyväskylässä. Mutta se ainut ihminen meidän perheessä joka oikeasti välittää miusta, ei antanut siihen lupaa eikä mahdollisuuta. Joten minä menen jouluksi mummolaan.

 Vähän niinkuin silloin kun olin pieni, ja kun äiti ja iskä olivat aina töissä. Niinkuin silloin kun vielä uskoin joulupukkiin ja kyttäsin ikkunan takana meneviä tonttuja. Paljon on muuttunut, enää ei ole joulukoristeiden tulvaa, ei joulukortteja. Eikä ukkia jonka syliin käpertyä, kun joulupukin odotus käy pitkäksi ja alkaa väsyttää. Silti, veikkaan että tästä joulusta tulee valoisampi kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana vietetyistä yhteensä. En kaipaa joululahjoja enkä ruokia. Mutta kaipaan joulun tunnelmaa. Ehkä tästä tuleekin hengellisesti nostalgia joulu. Kiitos mummin, joka on paras. Ja joka tulee aina olemaan. Kiitos siitä, että olet antanut minulle palasia ehjästä lapsuudesta, rakkaudesta, todellisesta välittämisestä. Sinä ja ukki kasvatitte meidät parhaanne mukaan. Ja siitä tulen aina olemaan kiitollinen. Ja toivon todella, että kun ukki katselee meitä täällä, että hän voisi hymyillä ja sanoa: kyllä minun tyttöni pärjää, ja että olen niin ylpeä siitä.

LIVE NATION PRESENTS: MUSE

Yksi suurimmista unelmistani tuli toteen eilen.

Näin vihdoin Musen livenä. Ette uskokkaan miten onnellinen olen siitä edelleen. Ennen keikkaa jännitti niin paljon että ihan tärisin ja oli vaikea keskittyä. Mitä jos kaikkien näiden vuosien odottelu onkin ollut jotenkin turhaa ja petyn vaan, kun olen ladannut siihen niin suuret odotukset.

Mutta ei, se oli juuri niin tajunnan räjäyttävää,ku olin kuvitellutkin, ellei peräti enemmänkin. Aamullakin oli vielä ääni käheänä kun en malttanut olla laulamatta mukana. Ja perjantaina aion tilata uudet konsertti liput kesälle. Koska tälläkertaa sähelsin lippujen kanssa ja sain huonot paikat miulle ja L.lle. Niin kesällä korjaan sen ja menen sinne kentälle pomppimaan. 

Oliko kukaan muu teistä siellä? Mitä tykkäsitte?

Ite en vieläkään päässyt yli siitä miten hyvältä ne kuullostaa. Ja kun Time Is Running Out sitten lähti, tiesin että kyseessä on yksi elämäni parhaista illoista. 

Tästä saadulla energialla jos taas jaksaisi vähän aikaa arjessa.

“We don’t even ask for happiness, just a little less pain.”

Ihan ensiksi: sinulle ihana anonyymi, kaikki on mennyt niin vuoristorataa. Oon yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa. Mutta kokenut valkoisen paperin kammon liian suureksi ja sulkenut sivun tekemättä mitään.

Huomasin taas eilen illalla miten huono olen sosialisoimaan vieraiden ihmisten kanssa. Sain kutsun tupareihin ja vastasin ilolla tulevani. Vasta eilen illalla tajusin ennen lähtöä että tunnen sieltä vain yhden ihmisen.

No en nyt tiedä oliko miun onni vai ei, että kyseinen kaveri päättikin sitten perustaa reilukerhon ja lähteä ihan muualle. Huikaten vaan ovelta anteeksi pyynnon ennen kuin poistui. Joten ei siinä kai auttanut muutakuin lähteä itsekkin. Joten mitä jäi käteen? Turhautuneisuus siitä miten koko sen pari tuntia kun olisin siellä olin tuskaisen tietoinen vajaavaisesta kyvystäni keskustella ihmisten kanssa ja pienen pieni hylkäämisen tunne kun jäin sinne aivan yksin niiden kaikkien täysin vieraiden ihmisten keskelle.

                                                                           
Pikkuhiljaa, pala palalta olen menettänyt sen mitä ihmiset kutsuvat normaaliksi kanssakäymiseksi. En ole saanut kaveruussuhteita tai muitakaan säilymään enää pitkään aikaan. Kaikki uudet ihmiset jotka ovat tulleet, ovat myös lähteneet ennenkuin olen ehtinyt kunnolla sisäistää tilannetta. Yritykseni pitää kaikki käsivarren mitan päässä, ettei mikään satuttaisi liikaa, jos vaikka kiintyy liikaa. On näköjään nyt täysin sisäistetty. Ulkokuori hiottu taidokkaasti, muka sosiaalinen, hauska, hiukan nurkista rispaantunut ettei vaikuta liian täydelliseltä. Mutta loppujen lopuksi tyhjä ja merkityksetön. Saa kaikki kuvittelemaan että ne tuntee miut. Vaikka todellisuudessa en ole kertonut mitään henkilökohtaista.

Ja viikonloppuisin ryyppään liikaa. Koitan sillä lisätä yö unien pituutta, mutta eihän se tietenkään auta. Mikään ei auta siihen.

king for a day, fool for a lifetime

I'm finding it super hard to stay in touch with reality.. I'm slipping away more than I should and my head feels heavy. But living inside my head is starting to cause problems, I can't tell the difference between dream and reality anymore. 

Olen väsynyt ajattelemaan, painajaisiin, tunteisiin jotka tulevat ja menevät.

Talven ihmemaa?

Talvi.
Ensimmäisten pakkas viikkojen tuoma rauhaton olo on taas saapunut. Ulkona haisee pakkanen ja ensilumi narskuu kenkien alla. Sanon haisee koska jo mone vuoden ajan ensimmäiset pakkaset tuovat likaisia muistoja mieleen.
Tummia pilviä tajunnan rajamailla.

Olen iloinen, oikeasti. Mutta aina ulkona ollessa tiedän että ilmaa on hiukan raskaampi hengittää. Koska takavuosien möröt eivät vieläkään tahdo päästää irti. Tänä vuonna luulin välttyväni siltä. Luulin maiseman vaihdoksen auttavan tähän. Mutta näköjään sillä missä olen, ei ole merkitystä.
Tämäkin menee onneksi ohi aikanaan. Kunhan selviän näistä ensimmäisistä viikoista, voin jo luvata selviäväni koko talvesta.
Niitä hetkiä joiden loppumiseen kuluva aika on aina liian pitkä.

What’s one more nightmare, right?

I've said it once. I've said it twice.
I've said it a thousand fucking times.
That I'm okay, that I'm fine.
That it's all just in my mind.
But this has got the best of me.
And I can't seem to sleep.
It's not because you're not with me. It's because you never leave.

Pitäisi nukkua enemmän. Mutta ei pysty.

Pitäisi syödä useammin, mutta ei pysty.

Pitäisi piirtää enemmän, mutta ei pysty.

Juon taas. 

En jaksaisi olla selvinpäin, mutta en ihan humalassakaan.

Kaikkeen tottuu,

sanotaan.

Tottuuko painajaisiin ikinä?

Tottuuko huutamaan joka yö kun varjot hyppäävät päälle?

Tottuuko väsyneisiin aamuihin?

Take my hand, show me the way, we are the children who can't be saved.

Karkaamisen tärkeydestä

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tänään siitä mitä minä teen kun olen yksin.
Näin on ollut aina, ja luultavasti tulee aina olemaan. Olen unelmoija, näin kauniisti sanottuna.
Karkailen oman pääni sisään. Saatan vain makoilla sängyllä ja pääni täyttyy hetkessä maailmoista, joita kukaan muu ei nää.

Minä olen siellä juuri sellainen kuin haluaisin olla. Miten toivoisin muidenkin näkevän minut.
Olen rohkea, hauska, älykäs. Hyvä keskustelia, kuuntelia. Parempi kuin oikeasti olen. Täytän maailmani väreillä naurulla. Suloisilla palasilla joiden toivoisin olevan osa arkielämääni.
Rakastan näitä hetkiä oman mieleni kanssa. Ne ovat minun turva satamani. Koska sinne ei pääse kukaan muu. Se on vain minun.

Mutta olen myös oppinut tämän maailmani kääntöpuolen, tämän pois pääsyn pakkomielteen. En ole silloin läsnä muille, koska olen liian sisällä itsessäni. Ongelma tästä tulee aina silloin kun ajatukseni vahingossa nyrjähtävät näille raiteille sillon kun olen muiden kanssa. Ja se jää päälle usein. Karkaan pois arjesta. Vaikka olen muiden keskellä. En näe, enkä kuule ketään silloin. En pysty, ja kun pakotan itseni lopettamaan, se saa pääni pitkän aikaa tuntumaan raskaalta ja hetken aikaa päässäni oikeasti pyörii. Sillä tavalla että meinään pyörtyä. Omat käteni tuntuvat irtileikatuilta raajoilta, enkä saa niitä aina tottelemaan konkreettisesti minua ollenkaan.Silloin täytyy istua alas ja hengittää hetki. Antaa tunteiden mennä ohi. Ennenkuin voin palata nykyhetkeen takaisin.

Hyvää mieltä muistilapuilla.

Minun ihana ystäväiseni Charly halusi piristää päivääni seuraavanlaisella:

 Mää tykkään su blogist-tunnustuksen pelisäännöistä sanotaan seuraavaa:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat se eteenpäin.

Täytyy sanoa tähän että olin äärimmäisen otettu. Oikeasti. Kiitos. Piristi ihan mielettömästi.

Ja haluan jakaa tämän palkinnon eteenpäin sellaisille joita olen pitkään seurannut ja vaikka vähän huonosti osaan sanoa kenellekkään mitään. Niin toivottavasti tämä piristää teitä yhtä paljon kuin se piristi minua. 

Eli voittajat ovat(rumpujen päristystä kiitos):

Elizabeth Rinne 

Perhostyttö

Pyragra (vaikka oletkin ollu hiljaisempi viimeaikoina, odotan tääällä kunnes jaksat taas<3 div="div">

Yksinäinen Helmi

That's all folks!

I really hope you enjoy the show,

Because for me, it's just a bad day.

Nyt se sitten alkoi, syysloma. Ihanaa kun voi viikon verran vain latailla akkuja. Viimeiset viikot
on olleet koulussa aika rankkoja, oon ollu järestään joka päivä 8-16.
Ja senkin ajan koko ajan työsalissa tai työmaalla.
Mutta nyt voi onneksi viikon verran vähän hengähtää. Viikon päästä sitten jatketaan.

Ensi viikolla on myös se pitkään odotettu terkkari aika. Vähän alkaa pikkuhiljaa jännittää. Okei aika todella paljon jännittää. Miten se suhtautuu siihen että psykologin loppuarviossa ja lähetteessä on ihan eri diagnoosit.
Miuta on jo kerran syytetty siitä että itse diagnosoin itseäni. Ja sekin oli silloin kun nuorisopuolen lääkäri käski miun vaa googlettaa oireet ja kertoa sitten mitä löyty. No osastolle mennessä kun sellainen luki papereissa, hiukan eri tavalla kirjoitettuna. Ni ei meinannu lääkäri ottaa tosissaan ollenkaan.

Huokaus. Nää jutut on vissiin ihan tahallaan tehty mahdollisimman monimutkaisiksi.


No, se on vasta ensi viikolla. Ja päätin etten vietä lomaani murehtimalla sitä. Eilinen päivä meni lähinna univelkoja pois nukkuessa ja musiikkia kuunnellessa. Oon ihan riippuvainen Pierce the Veil bändin uudesta levystä.
Kuuntelen sitä luultavasti enemmän kuin olisi terveellistä. Olen tosin ehtinyt jo saada kaksi kappaletta pieni muotoisia romahduksia pelkästään välillä perjantai lauantai. Ja musiikki on aina ollut ajatuksia selkeyttävää. Tai lähinnä se hiljentää kaikki ikävät soraäänet joita pääni on pullollaan normaali päivinäkin. Joten se on melkein elin ehto niinä huonoina päivinä, jolloin aivot tuntuu raskailta ja kroppa tuntuu vieraalta. Kaikki sanoo että jonain päivänä tää loppuu. Tää sota miun pään sisällä. Alan pikkuhiljaa luopua toivosta. Tääkin teksti on sekavaa ja alkaa ja loppuu monta kertaa. Koska ajatus karkailee ja tulee koko ajan uusia juttuja mieleen.

Kerään ajatuksen rippeet ja vien ne itseni kanssa tupakalle.

Of Selfish Machines

Fine... 
Maybe I'll pretend right now
But I swear to god
I'm gonna change the world
I promise you
Someday we'll tell ourselves

"Oh my god, this is paradise"


Jännittävää, en koskaan tullut ajatelleeksi että kämppikseni saattaisi olla ulkomaalainen. Nyt sitten asustelen mukavan tytön kanssa, hän on kotoisin Pietarista.

Alkuillasta olin sosiaalinen, ja juttelin uuden tytön kanssa siitä mitä hän opiskelee ja sen sellaista.
Loppuillan olen viettänyt omassa huoneessani.
Ja kännännyt.
Olo on aika surkea, taas. En keksi enää syytä tälle, en jaksa miettiä. Tahtoisin vaan nukkua, mutta siitäkään ei tule mitään. Lääkkeet takaa vaan tietyn tuntimäärän unta. Ja sitten olen omillani. 

Väsyttää koko ajan.

There Is A Hell Believe Me I've Seen It....

.....There Is A Heaven Lets Keep It A Secret

And I'm always tired.

Ylihuomenna muuta. Kaipaankin jo edes jonkunlaista yksityisyyttä. On vaikea elää samassa huoneessa ihmisen kanssa joka on täysin vieras. Tai ainakin miulle se on. En osaa olla luontevasti silloin kun kämppis on tässä. En osaa nukahtaa kun joku on vielä hereillä ihan vieressä, vaikka toinen olisi kuinka hiljaa tahansa.
Enkä tykkää tästä asuntolan kyttäys tyylistä.

Mutta ei siitä sen enenpää. Ylihuomiseen enää. Sitten loppuu.
Kun vain saisi tämän väsymyksen nukuttua pois.

Ehkä sitten viikonloppuna.

Olin tänään äärimmäisen suloisen likan kanssa kaljalla. Se oli ihanaa. Silloin tuntui siltä, että ehkä tähän kaupunkiin voisikin kotiutua.

please take me with you when you leave

Because happiness can be found even in the darkest of times,

if only one remembers to turn on the light.

Tämä pääsee vihdoin muuttamaan omaan asuntoon. Pois asuntolasta. Enää ei tarvitse jaksaa kuin perjantaihin asti. Sitten vähän helpottaa taas hetkeksi. Vähän tosin jo jännittää se että millainen kämppis miulle tulee. Mutta jos oon selvinny tässä, niin selviin siinäkin. Ehkä.

En uskalla heittäytyä liialliseen positiivisuuteen. Rysähtää kuitenkin.

to let sleeping werewolves lie

My head is always spinning
From this dizzy blurry vision
And my stomach has had enough! 
I feel like a lady
That is pregnant with a baby
Cause I'm always throwing up!

For goodness sake! Where is my self control?

Laitoin tänään viestiä omalle hoitajalleni, siis sille jolla kävin ennen kuin muutin.
Ja pyysin, melkein rukoilin jotain aikaa. Jotain keskustelu apua. Saa nähdä tuliko siitä mitään hyödyllistä. Mutta ainakin tiedän yrittäneeni.

Kävin kaupassakin koulun jälkeen, tarkoitus oli ostaa ruokaa. No ei ihan sujunut. Päädyin vain mehukeittoon ja tuoreeseen inkivääriin.
Turva ruuat here I go again. Shit.
Miten en osaa pitää itteäni kasassa? En edes tajunnut silloin, miten paljon helpompaa on kun on joku jolle voi kerran viikossa käydä kertomassa huolet. Kuvaterapia oli ihan unelma miulle. Se oikeesti toimi. Mutta kun tuli tarve päästä eteenpäin elämässä. Enkä mie tätä muuttoa kadu, ei sillä. Rakastan tota koulua.
Tää vaan kun ei ole kauheasti ketään tuttuja täällä, tää yksinäisyys, ei sovi miulle.

ad-dic-tion

Olo, jolloin tahtoisin taas vaan heittää kaikki ruuat roskiin,

unohtaa parantumisen 

ja hautautua laihduttamisen tuomaan hurmio tilaan.

Hetki, jolloin parasta on kun juoksee niin pitkään ettei pysy melkein pystyssä.

Hetki, jolloin en tiedä enää kumpi puoli on voitolla.

 

Parantunut hoidosta huolimatta.

Tervehdys taas.

Täällä on ollut taas kerran hivenen hiljaista. Olin viime viikon nimittäin Turkissa, tanssi festareilla.
Tultiin sunnuntai aamuna pois.
Oli kummallista mennä tänä aamuna taas kouluun. Tai onhan se kummalliselta tuntunut koko ajan. Ei jotenkin aivot pysty käsittämään että oon opiskelia.

Silloin ennen kun lähdin reissuun menin porukoille yöksi, pakkailemaan tavaroita sun muita. Siellä odotti se kirje josta omahoitaja olikin miulle jo puhunut. Eli lähete tänne paikkakunnalle missä nyt oleskelen. Oli aika karua luettavaa. Lähinnä siksi että olivat menneet vaihtamaan miun diagnoosin kertomatta miulle mitään.
Kaksiuuntaisesta, epävakaasta persoonallisuushäiriöisestä olikin tullut keskivaikeasti masentunut sosiaalisia tilanteita pelkäävä. En edes tiennyt että noin voi tehdä?
Tarkoittaako se että on kaksisuuntaisessa menossa tasainen jakso sitä että se voidaan muuttaa joksikin muuksi papereissa? Kiva alkaa tätä sotkua sitten ratkomaan jos edes saan mitään aikaa noilla.
Lisäksi ilman miulle ilmoittamista oli papereihin ilmestynyt:
Olemme suunnitelleet hoidon lopettamista syksyn 2012 aikana. Ja toivomme että potilas saisi jotakin hoitoa tähä suuren elämäntilanne muutokseen.

Anteeksi mitä?

Milloin minä olen tälläiseen suostunut? Miksei miuta oo informoitu asiasta ollenkaan? Tulee todella typerä olo kun joutuu lukemaan tälläistä virallisesta lähetteestä. Mistä ne edes tietää että tuolla lähetteellä edes pääsee mihinkään? Tai että kuinka kauan pitää odottaa? Katsovat kumminkin että, kyllä tuo pärjää itekseenkin. Annetaan sen vain olla.

Pieni ääni pään sisällä sanoo, että ne antoivat vaan  periksi.

don't make me fall. Not now

Rakastan näitä kahta kuvaa. Ne kuvastaa tätä hetkeä niin hyvin. Tahtoisin tatuoida ne molemmat iholleni. Ehkä vielä jonain päivänä.

Huomenna, mennään luokkalaisten kanssa viettämään iltaa. En vielä ihan tiedä vielä että minne. Koitan ottaa päivä kerrallaan.

By the way, I'm leaving out Today

Uudet tuulet puhaltavat nyt nopeammin ja kovemmin kuin moneen vuoteen.
Ensin pääsin töihin. Tuuraamaan kuukaudeksi.
Ja ennen kuin ehdin edes aloittaa siellä, miulle soitettiin että olen päässyt kouluuunkin!

Joten ei autanut, kuin laittaa oma kämppä pakettiin ja alkaa kuumeisesti etsiä uutta asuntoa. Ja vain viikon varo ajalla! No kaikki kävi kuitenkin todella hyvin.
Asun vähän aikaa asuntolassa ja sitten pääsen muuttamaan omaan opiskelija boxiini. Taino soluun, mutta kumminkin.

Aluksi olin niiin innoissani, en pysynyt paikallani yhtään, oli kiire ja ei ehtiny ajatella kauheasti. Viimeisenä iltana sitten kun näin L.n viimeistä kertaa, alkoi kuitenkin kaduttaa. Tuli hiukan turvaton olo muuttaa toiselle paikkakunna yli 200km päähän L.stä. Kun ollaan jo monta vuotta eletty melkein symbioosissa toistemme kanssa. Onneksi rakas L oli taas siinä kohtaa kallio johon saattoi nojata ja joka rohkaisi lähtemään. Ja onhan puhelimet sun muut keksitty jos tulee liian vaikeaa(tai ikävä)


Homma on täälläkin lähtenyt yllättävän hyvin käyntiin. Sanon yllättävän koska en ole tottunut siihen että asiat menevät jotenkin niin hellposti jaluontevasti. Pala kerrallaan loksahtelevat paikoilleen.

Joten sen huomioon ottaen, ei varmaan ihme että pelkään ja rukoilen ja samaan aikaan olen niin hämmilläni tästä tilanteesta. Onko tämä taas tyyntä ennen myrskyä?

En oikein uskalla tunteella heittäytyä tässä kohtaa, kun pelkään romahtamista. Ei pitäisi ajatella välillä niin paljon.

klik!

home sweet home?

Miltä tuntuisi jos olisi pitänyt kotiaan pyhänä paikkana.
Sellaisena jonne ei päästä ketään sellaista, jota ei tunne, jota hiukan pelkää, tai sitten rajoittuu siihen, että sinne saavat saapua vain harvat ja valitut.

Ja sitten, ihan tavallisena päivänä, menee ja kutsuu kaikki. Ei täysin outoja ihmisiä, tietenkään. Mutta puolituttuja.
Sellaisia, jotka tuntee, muttei tunne kuitenkaan.
Niin kuntoutusryhmäläisiä. Ne jotka tunnet, tunnet ongelmat, ihmisuhdesotkut, diagnoosit, lääkitykset. Kaiken. Mutta kuitenkaan et mitään.
Aviopuolisoita ei mainita nimeltä, lapset jäävät anonyymeiksi hahmoiksi ja kaikki normaali arki, jää syrjään puheista.

Tämä asunto jonne kutsu esitettiin, oli silti minun asuntoni. Minä itse, kutsuin nämä kaikki ihmiset. Normaalisti, en pyydä tänne ketään.

Edes tanssiryhmäläiseni eivät ole käyneet täällä kertaakaan. Syy on yksinkertainen ja silti niin pirun monimutkainen. Tämä paikka on yhtäaikaa ihana ja aivan kamala.Rakastan ja vihaan tätä.
Osan aikaa tunnen oloni vieraaksi täällä, en osaa olla kotoisasti, ihan kuin olisi jonkun luona kylässä. Ja yrittää olla varovainen kaiken suhteen. Ettei vahingossakaan tee mitään kiellettyä.
Osan aikaa tämä paikka, on minun pakoluolani, pelastukseni kaikelta ulkomaailmalta. Se on aikaa jolloin en vaivaudu tekemään mitään, en siivoamaan, en pesemään pyykkiä. Tiskaamisestakaan ei ol huolta koska en jaksa laittaa ruokaa tai syödäkkään. Makaan lattialla,jos sinne vielä pyykkien sekaan mahtuu.Ja käperryn kotiini, pesääni piiloon.

Joten miksi, miksi en anna itselleni lupaa pitää tätä vain minulla itselläni? Kun en kuitenkaan osaa olla luontevasti täällä kun joku on kylässä.
Tuokin taulu, onkohan se koko ajan ollut vinossa? Mitähän muut miettivät? Ihme tyyppi osaa taulujakaan laittaa suoraan. Ja mikähän tämäkin juliste on olevinaan?

En pysty olemaan arvostelematta. Pääni ei ole hetkeäkään hiljaaa, vaan se koko ajan miettii, mitähän nämäkin tästä tai tuosta ajattelevat. Ja tuntuu että asuntoni ei riitä, että minä, en riitä. Miten paljon asuntoni heijastelee minua? En uskalla laittaa musiikkia soimaan, koska en uskalla ajatellakkaan millaisiin ulottuvuuksiin päässäni kuuluva ääni pääsisi. En halua esitellä mitään enää enempää, koska tämäkin tuntuu jo vähän tungettelulta. Liian henkilökohtaiselta. Mitä pitempään vieraat viipyvät sitä kovempaa ääni päässäni  huutaa.

Kuntoutusryhmän lähtiessä, minun pitää istua hetki lattialla ja ihan vain hengittää.

You Are A Tourist

And if you feel just like a tourist in the city you were born Then, it's time to go

Olen tehnyt viimeaikoina erittäin isoja muutoksia tulevaisuuden suunnitelmiini.
Päätin lähteä täältä. Tästä kaupungista. Olo on samaan aikaan surullinen ja helpottunut.En oikein osaa kommentoida tätä asiaa vielä mitenkään.

Kyllä, näin on ehdottomasti parempi. Elämä täällä on monen syyn takia ollut niin kovin raskasta. Jo ihan ilman muistojen värjäämiä kummituksia seinilläkin. Ja niiden kanssa välillä täysin sietämätöntä. En osaa sanoa onko tämä lähtö nyt totaalisen lopullinen. Sitä en suoraan sanoen nyt haluakkaan miettiä.
Tarvitsen vain nyt vähän pitemmän hengähdystauon täältä. Miun ensimmäinen täysin ja totaalisen itsekäs teko moneen vuoteen.
Jätän tietyt ihmiset täysin tiedostetusti nyt selviämään omineen, niinkuin olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Ja keskittyä pitämään oman pääni ja mielenterveyteni kasassa.

Klik

Ja se miltä tuntuu kun vanhemmat käyttää sylkikuppina

Väsymys. Tuntuu satavuotiaalta. Vuorotellen vanhemmat purkaa tuskiaan miulle, enkä osaa sanoa tai tehdä mitään. Ei,äiti miullaei ole vastausta mitä iskän alholismille pitäisi tehdä. Ja ei en voi tehdä sille mitään kun iskä on jättänyt sähkölaskun maksamatta ja teiltä katkaistaan sähköt. Ei, älä itke miulle puhelimessa miten paskaa siun elämä on. En kykene kuuntelemaan. En voi tehdä niille asioille mitään. Anteeksi. Mutta ei ole miun virka raktaista teidän parisuhde ongelmia. Väsyttää niin vietävästi. Kenelle mie näitä sitten puran? Missä on miun lohduttava olkapää?

Eitherway, there is no more space to leave any scars.

Aika kuluu,hitaasti. Tuskallisen suorastaan, mutta se silti kuluu. Kun miettii menneitä, vuodet tuntuvat niin pitkiltä ja tuskaisilta. Tuntuu ihan kuin siitä osasto ajasta olisi jo sata vuotta. Pitää ihan pinnistellä ja järkeillä että tajuaa että eihän se niin ole. Olen ollut lamaantuneen kuollut viime kuukaudet. Pakoilut kaikkia ja kaikkea. Maannut kämpän lattialla. Mikään ei ole kiinnostanu, eikä innostanut, joten jämähdin sitten sihen tilaan. En jaksanut nähdä vaivaa päästäkseni siitä ylös. Kesä. Voi hiton kesä minkä aina teet. En osaa olla. Kuumuus tuntuu vaan ahdistavalta. Tahtoisin pitää monta kerrosta vaatteita päällä ettei kukaan vaan huomaam miten paljon olen lihonnut lattialla makaamis ajan jakson aikana. Ulkona on liian kirkasta, liian valoisaa. Tahdon kunnon pimeän yön. Nyt sitä ei erota millään päivästä. Tämä tämmöinen elämä tuntuu turhalta. Se ei tunnu elämiseltä yhtään. Olen pysähtynyt ja peityn pölyn alle. Minä olen unohtanut kohta kokonaan ulkomaailman. Ja ilmeisesti ulkomaailma on unohtanut minut, sillä kukaan ei tule kaivamaan täältä pöly kerrosten alta enää pois. Tai sitten ne vaan antoivat periksi kun en jaksanut nousta lattialta vastaamaan puhelimeen, joka soi aina vaan harvemmin. Kestä vielä hetki. Kohta alkaa syksy. Kohta tulee taas pimeää. Pimeässä on helpompi hengittää.

worthless piece of sh*t

Että sellaista. Henkinen väsymys jäytää. Tahtoisin vaan nukkua koko lopun elämääni. Ja unohtaa kaikki himiset. Niistä ei oo kuin harmia.

You left me with these broken lies

En osaa sanoa enää mitään. En jaksa enää edes suuttua. Ois pitäny tajuta, merkit oli niin selkeinä ilmassa. Mutta ei en tajunnu. Raskasta kun jostakin ihmisestä tulee joku vieras. Jonka ajatuksa ei ymmärrä enää lainkaan. Ja jossain vaiheessa on vain pakko tajuta, ettei välttämättä jaksa tai edes halua enää ymmärtää. Miun on niiin monta kertaa pitänyt perustella mein kavruutta, miks siedän tällästä käytöstä. Mie jäin vaikka niin moni käski lähtemän. MIe jäin vaikka kyseinen ihminenkin tuntui käytti jokaisen keinon jolla pilata miun päivä. Ei luultavasti edes tajua sitä tse. Tai toivon niin, en kestäis ajatusta että se hajottais miuta tahallaan. Eli hyvin pirteetä huomenta vaan kaikille.

You gotta be f*cking kidding me

I Do What I Want, I Say What I Want, I Get What I Want, And I Take What I Want. I'm Royalty Bitch. Never Gave A Shit. Relationships? Fuck That Shit! Kummallisella tuulella. Vissiin nykyisin enemmin sääntö kuin poikkeus tämä tämmöinen. Aloitin tässä uudessa työpaikassa, että jos olette olleet kummissanne miks täällä on niin hiljaista, niin se johtuu ihan siitä että aika ei tuppaa riittämään. Pääsin pääsykokeisiinkin kahteen paikkaan! Ja oon niistä tosi iloinen! Nyt oon ihan vakuuttunut että ens syksynä alkaa koulu! Pakko. Aion mennä sinne pääsykokeisiin sellaisella asenteella että oksat pois. Niin ja tähän pitää sanoa, että kiitos auringon paisteelle joka antaa energiaa silloin kun tuntuu että sitä ei muualta saa. Toivottavasti tämä jatkuu. Ja ikävänä asiana pitää kertoa että rakas lääkärini meni vaihtamaan miun diagnoosin kertomatta miulle. Ei siinä muuten mitään mutta jos muutan tältä paikkakunnalta pois. Ja menen tällä diagnoosilla jonka se laittoi, ja siellä työryhmät menee diagnoosien mukaan. Ni sehän tarkoittaa että mie oon ihan totaalisen väärien ihmisten kanssa. Ja siitä osaan odottaa kun tällä paikalla tehdään juuri noin. Ja sellasta.

Ja meidän kuntoutusryhmään on tulossa ihminen jonka naamakin jo saa miun näkemään punasta. Luojan tähden, se nainen ei luultavasti oo käyttänyt omia aivojaan kertaakaan koko elämänsä aikana. Tuun luultavasti vielä monta kertaa tän kevään aikana hakkaamaan päätäni seinään sen takia. Ainiin vielä loppuun, millon tää mesta on muuttunu tälläiseksi. En osaa käyttää enää. Reaktioni kun näin nää muutoksen oli lähinnä: O.O Why god, why??

Thanks, But No Thanks

Ja terapeutti joka käskee pitämään etäisyyttä.
Jota tälläkertaa kuuntelen mielelläni, koska en jaksa. En jaksa sitä että mie oon aina se joka on paska ihminen, joka tekee kaiken väärin.Joten, etäisyyttä siis.Ja mistä lyödään vetoa ettei kyseinen ihminen edes tajua miun puuttuvan elämästään tällähetkellä.


Kiitos onnittelijoille!<3

It's that time of year again.

Tänään pärähti mittariin 23-vuotta.
Hyvää syntymäpäivää minulle. Kävin eilen varaamassa synttärilahjan, eli tatuointi ajan!
Vihdoin sain aikaiseksi. Tosin vaihdoin paikkaa koska se jolla aiemmin kävin on niin epätasalaatuista.
Mutta siihen palaan myöhemmin.
Nyt vaan party party, leikisti.

I can't shake this little feeling

I'll never get anything right.


I was sitting on the edge of his bed
Staring at the headlines on the paper
He said, 'Look at poor Gene Kelly
I guess he won't be singing in the rain.'
You can take away my heroes
Can you take away my pain

Take away my pain
Leave the cold outside
Please don't let it rain
Don't stumble on my pride
Take away my pain
I'm not frightened anymore
Just stay with me tonight
I'm tired of this fight
Soon I'll be knocking at your door

She was standing by the edge of his bed
Staring at the message on their faces
He said, 'What else can you do, babe?
I guess I won't be coming home again.'
They just took away all my promises
Make them take away my pain

Take away my pain
Leave the cold outside
Please don't let it rain
Don't stumble on my pride
Take away my pain
I'm not frightened anymore
Just stay with me tonight
I'm tired of this fight
Soon I'll be knocking at your door

His final scene
The actor bows
And all those years
Are gone somehow
The crowd applauds
The curtain falls

I was standing by the edge of the water
I noticed my reflection in the waves
Then I saw you looking back at me
And I knew that for a moment
You were calling out my name
You took away my hero
Will you take away my pain

Ei lisättävää, jatkakaa.

And now the storm is coming, the storm is coming in

Yritän toipua typerimmästä ideastani, valvomisesta.
Se onkin hiukan pitempi prosessi kun alunperin oli tarkoitus. Tuntuu ettei tätä univelkaa saa pois millään.
Viimekertaisen tänne kirjoittamisen jälkeen on sattunut paljon.
Unettomuus yhdistettynä stressiin on alkanut aiheuttaa ongelmia.
Kroppa yrittää kertoa ettei se jaksa enää.
Sain mm. rytmihäiriöitä, tärisin ja uin tuskan hiessä. Vaikka en liikkunut yhtään, sydän hakkasi hulluna.

Koitan selviytyä. Tämän viikon olen vain ollut.
Ja koittanut olla kokematta huonoa omaatuntoa.
Jos tästä taas vaikka pikkuhiljaa koittaisia taas saada itsensä jaloilleen.

Addiktoitunut nukkumattomuuteen

Tärisen täällä, kello tulee vasta yhdeksän aamulla. En nukkunut ollenkaan. Ei väsyttänyt. Se fiilis joka tuli viime kerralla kun vahingossa valvoin koko yön, no sanotaanko nätisti että. Erittäin humalluttava. Vähän kuin adrenaliini piikki.
Tekee vaan mieli uudestaan ja uudestaan. Huh, ei kuullosta terveeltä, mutta paska. Mikäpä täällä loppujen lopuksi ei olisi epäterveellistä?

I'm just so addicted To beautiful people

Naughty, naughty, naughty we
Like to party
I know you hate it
'Cause I flirt with everybody
Naughty, naughty, naughty we
Just wanna party
It's all about fun and games
Until I hurt somebody

Definitely not an angel
But I'm not that evil, you know
I'm just so addicted
To beautiful people, uh oh

Definitely kissing a stranger
Then leave his ass later, you know
Can't help that I'm attracted to danger
You can't be my savior, uh oh

I'm getting sucked into the night
I'm out ahead and losing control
Oh no
Jännällä tuulella, tätä on kestänyt jo pidemmän aikaa.
Olen sitoumiskammoine sika.
Tiedostan sen.
Mutta en osaa muuttaa sitä.
En tiedä jaksanko edes.
Tai haluanko.
Sanokaa vaan mitä haluatte.
En kuitenkaan halua satuttaa ketään.
En, vaikka se ehkä tämän tekstin pohjalta vaikuttaakin siltä.
Salaisuudet sanottu ääneen, niin niitä ei voi paeta enää.
(I'll Be Yuor Sweer murder!)

Ensimmäinen vuosipäivä lähenee!

Siis minun ja asuntoni yhteiseloa on kestänyt kohta kokonaisen vuoden verran! Mikä on sinänsä iso asia koska sen jälkeen kun muutin ensimmäistä kertaa porukoilta pois syksyllä 2008, en ole asunut missään puoltavuotta pitempään.

On jännä olo tänä aamuna, kello on puolikahdeksan. Minua ei väsytä yhtään! Ja en ole nukkunut ollenkaan koko yönä. Olisi ehkä pitänyt, mutta ensin katsoin kello kolmelta ja seuraavan kerran viideltä ja totesin että antaa olla. Hullua ajatella että vanhenen taas vuodella ensi kuussa... 23-vee, en oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Miulle nauretaan usein sitä miten muka tässä iässä voi jo olla ikäkriisejä. No selkeästi on poikkeustapauksia jotka kykenevät siihen ilman sen suurempia ongelmia, valitettavasti. Loppuun vielä kuva jonka kuulemma saan syntymäpäiväkorttina T.tlä, vähän sisäpiiri vitsi. Anteeksi jo etukäteen.

My childhood was so fun, bein' ignored
So many scars, I look like a cutting board
My dad looks like Kurt Cobain, mom's an alcoholic
You gotta love it, eh, you gotta love it, eh

The apple never falls too far
Yeah I'm a fuckin' star!
I rise above it, I rise above it, eh

Strap in and enjoy the ride
It's more fun if you risk your life

So I dare dare dare you to love me
Never survive
Still I dare dare dare you to love me
I hope you make it out alive

Going over your head
Six feet down, oh yeah
So I dare dare dare you to love me
Love me, I dare you

I never met Jack Daniels but I love takin' pills
Grandma left me razor blades, to kill myself in her will

'Cryin'

“Sometimes we get sad about things and we don't like to tell other people that we are sad about them. We like to keep it a secret. Or sometimes, we are sad but we really don't know why we are sad, so we say we aren't sad but we really are.”
― Mark Haddon, The Curious Incident of the Dog in the Night-Time

Jeffree Star saved my day, again

KLIK!!!!!!!!!!!!



Kiitos kun olet olemassa ja kiitos kun teet musiikkia jota kuunnellessa alkaa pakostakin olla parempi mieli.
Olin jo ihan epätoivon partaalla. Taas.
Kiitos, kiitos.

väsymys

“I don’t want to write instructions on how to breathe on my walls because suddenly i’m constantly needing a reminder.”



Kun pelkää koko ajan onnellisuuden loppumista ja kaiken pieleen menemistä. Se tulee aivan varmasti, pieleen meneminen siis.
Mutta kun sitä ei osaa lopettaa. Pelkäämistä.

shamelessly

Liikaa aikaa koneella, liian monta seuratta nettisivua, blogia, keksustelu palstaa...
Oman elämän voi niin helposti hukata nettiin. Eikä tee edes kipeää, päinvastoin. Anonyymina on helpompi loistaa. Naamarin takaa on helpompi olla sellainen kuin on.
Koska kukaan ei tunne.
Kun tosielämässä sitä on vaan rillipäinen kaapissa oleva idiootti.

Ja niin ärtynyt että onnistuu ärsyynnyttämään kaikki muutkin siinä sivussa. Anteeksi, tosin kaikkia sanomisiani en pyydä anteeksi. Koska tarkoitan niitä oikeasti, tuli vaan sanottua ne ehkä liian tylysti.
Anna minun mennä,anna minun mennä, anna minun mennä järjiltäin!

I'm grown up now, not taking your shit

klik!

Why do I where myself down to nothing
Would you let me widdle myself into something
Carving me down to the absolute bitterness
Wipe away the jealousy, I got nothing left
I'm chewing on whats left on my silent tongue
From holding it back, for way too f*cking long
I've been playing by the rules, I've put myself in the game.
I fear the person I use to be will never be the same.

Kyllä, oon erittäin kireenä. Taas.
Kaikki ärsyttää. Varsinkin se etten saa sanottua niille ihmisille mitään jotka miuta riepoo kaikkein eniten!

Enkä taaskaan nuku.

You don't need a cape to save the day

Vihdoinkin nukuin viime yönä kunnolla! Ihana olo, kun ei tee mieli lyyhistyä väsymyksen takia raivoamaan ja itkemään:)
Hain kouluihinkin(taas), pidetään peukkuja että pääsen. Haluan tältä pikku paikkakunnalta pois. Jonnekkin missä kukaan ei tunne miuta entuudestaan. Saattaa kuullostaa oudolta. Mutta en pidä siitä että aina pitää miettiä kuka näkee mitä teen ja sitten siitä tietää koko kaupunki. Liian pienet piirit.

“The walls we build around us to keep out the sadness also keep out the joy.”

oon varmaan postannu ton kuvan aiemminkin, en muista.Enkä jaksa tarkistaa, muut nyt on ihan tollanen olo. En saa nukuttua öisin ja tarttisin unta.
Ja lepoa. Offline omasta elämästä ois tällä hetkellä hyvä.

Aivan pakko jakaa tää teidän kanssa!

This is my youngest daughter, Ava. I felt that I needed to share the conversation she and I had after a school field trip today.

Ava: Mommy, we saw Princesses skating on the ice!!

Me: Wow!! Did you have fun?

Ava: Yeah, but there is a best part!!

Me: What was it?

Ava: We got to meet the Princesses and I asked Snow White if she had a boyfriend.

Me: (Laughing) Did you? What did she say?

Ava: She said she did and then she asked me if I had one!! And I said I had one, but I didn’t like him any more.

Me: Oh. Well, how come you don’t like him anymore?

Ava: Because I like my other friend now and then I got scared and asked her if I could still be a princess and she asked why so I told her that my friend I like is a girl and I want to have a girlfriend.

Me: (a bit surprised) Oh. Ok, well what did she tell you?

Ava: That’s the best part! She said that as long as I have love I already AM a Princess!!

<3

How to remove sadness from me?

Kuva kuulemma kertoo yli tuhat sanaa. Entäs jos mie oon vaan hiljaa ja laitan kuvia? Kuuleeko niitä kukaan.










No okei, on niissä tekstiä, mutta pointti on se etten jaksa selittää niitä.