All my senses come to life While I'm stumbling home as drunk as I Have ever been

Kuukaudet vierii. Koitan ottaa itseäni niskasta kiinni.
Mutta taidan olla aika selkärangaton sen suhteen.
Kirjoittamisenkin lopetin, se tuntui ylitsepääsemättömältä haasteelta.
Enkä jaksanut ajatella kahta lausetta pidemmälle.
Elämä on mennyt aika vuoristorataa nämä kuukaudet kun olin poissa.

Pelkään aina kun menen hoitajalle, että jos kerron kaiken joudun taas osastolle. Se on viimeinen paikka jonne haluaisin.
Kännään nykysin liikaa, mutta se on helpompaa. Tosin silloin olen aina itsetuhoinen. L kerran raahasi miut puoliväkisin niille selviämään, koska en voinut luvata olevani kiltisti kotona.
Pelkään mennä näiden käsivarsien kanssa harkkoihin. Pitkähihaisia voi käyttää tanssiessa vain tiettyyn rajaan asti, ennenkuin se alkaa näyttää epäilyttävältä. Mutta oma moka. Tyhmästä päästä tunnetuti kärsii koko kroppa. Annoin tosin teräni jouluna pois. Jos vaikka se estäisi tekemästä typeryyksiä.

 Plussana tässä on että selvisin taas joulusta, nautin siitä jopa. Mikä on aina harvinaista herkkua.

Ode to sleep

Lääkkeet on loppu joten nukkumiselle voi sanoa hyvästit.
Olo on sekava ja kroppaa vaivaa lääke viekkarit.
Tuun hulluks ja tahon vaan pois.

Väsynyt, väsyneempi, väsynein.

"Olen totaalisen väsynyt ja tuntuu, että voisin vain hypätä sillalta."

Hetken hiljaisuus.

"Koita vaan miettiä ja tehdä stressiä helpottavia asioita."

Helpommin sanottu kuin tehty.

Aivastelua ja kuume korvien välissä.

Yritän kuumeen korventamilla aivoillani kertoa teille tarinaa.
Tarinaa siitä miten en jaksa.
Työt loppuivat viime viikon perjantaina. Ja olen ollut kipeänä sitä lähtien.
Stressi purkaantuu miulla aina näin.
Piti olla viikonloppuna lappeenrannassa harkoissa ja keikalla, mutta en sitten kyennyt sinnekkään, vaikka pääsin oikeaan kaupunkiin asti.
Nyt litkin täällä finrexiä ja koitan olla miettimättä liikaa.

En tiedä mitä haluan tehdä.
Tai tiedän.
Haluaisin nukkua seuraavat pari vuotta, ihan vain koska ahdistaa.
Vielä puolitoista viikkoa sairaanhoitaja käyntiin ja mietin täällä miten syvälle masennukseeni silloin haluan pureutua.
Pitäisikö myöntää etten ole taas pysynyt erossa teristä ja päässäni kaikuu ilkeydet itseäni kohtaan ja suruvirsi joka ei ota loppuakseen?
Toisaalta jos en kerro mitä sitten?
En voi olla varma saanko apua, mutta jos lähden valehtelu linjalle ni sitten en ainakaan hyödy siitä mitään.
On vain niin vaikea saada niitä sanoja ulos.
"Viiltelin ja paastosin taas ja en tiedä mitä olen tekemässä. Tuntuu että kuolema kolkuttaa ovella. Ja tekisi mieli mennä avaamaan."

Mie pystyn tähän, mie pystyn tähän... Ei helv. en mie pysty.

Mie en pysty tähän enää.
Tajusin kotimatkalla töistä olevani täysin loppuun kulunut ja niin ahdistunut, että piti mennä ökäämään kun pääsin perille.
En pysty.

En pysty olemaan työkavereiden kanssa jotka moittii ja ignorraa miuta kaiken aikaa.
En pysty olemaan kun mahassa kiertää ahdistus, kädet tärisee ja yritän keräillä mieleni kappaleita lattialta.
En vaan pysty.
En tahtoisi luovuttaa, mutta en vain kertakaikkisesti pysty menemään sinne enää.
Mietin sitä koko pyöräilymatkan.
En jaksa enää.
Nyt tuli tällä likalla seinä vastaan. En vaan voi enää joustaa tämän pidemmälle.
Lisäksi en ole varma olenko tulossa ihan oikeaan mahatautiin vai en.
Hurraaperkele.

Muuttaisit mut taas eläväks, kuulevaks sekä näkeväks.

Huomenna taas töihin.
Sunnuntait ovat taas niin vaikeita.
Syön lääkkeitä että selviän.
Äiti käski ajattelemaan tilipäivää aina silloin kun ei jaksa.
Ihan kuin rahan ajattelu veisi tämän korventavan pahan olon pois.

Olen taas kadonnut jonnekkin ja tehnyt typeryyksiä. Näistä typeryyksistä vaan jää arpia ihoon ja tiedän jo että joudun piilottelemaan niitä tulevina viikoloppuina. Miten tästä taas noustaan.
Ahdistus joka lievenee vain lääketokkurassa, on töiden kannalta vähän huono juttu.
Työt loppuvat viimeistään kahden viikon päästä ja sen odottelu tuntuu tuskaisalta.
Onko teillä vinkkejä miten tästä selvitään?
Olenko sekoamassa lopullisesti?

Shadows will scream that I'm alone

Nothing ever ends poetically. It ends; we turn it into poetry. 

All that blood was never once beautiful.

 It was just red. 

Ahdistus.

Tuo viime viikkojen mukava seuraneiti. 

Alan olla kyllästynyt ja väsynyt tähän olotilaan. Mikään ei muutu, paitsi viikonpäivä.

Vajoan. 

Sanotaan että ylöspäin pyrkiä pitää, mutta en tiedä enää kumpi suunta on ylöspäin.

Kirkuisin, mutta en saa ääntäkään ulos.

Someday

Tänään on hyvä päivä. 

Viime viikkoja kiusannut jatkuva ahdistus on väistymässä ja elämä tuntuu vihdoin viimein valoisammalta kuin pitkään aikaan.

Olen jopa nauttinut töissä olemisesta, joka on tuottanut harmaita hiuksia ja itkemistä koko alku kesän

En vain jaksanut, olin niin väsynyt kaikkeen ja kaikki tuntui paskalta.

Mutta nyt.
Nyt menee jo paremmin ja voin sanoa selättäneeni taas yhden masennusjakson.
En tosin kokonaan vielä. Vieläkin on hetkiä jolloin vaan toivoo että voisi lakata olemasta ja hävitä jonnekkin. Kävin taas niin pohjalla,että toivoin kaikilta maailman jumalilta ettei vain tarvitsisi herätä enää.
Mutta nyt laitan kesämekon päälle ja lähden kaverin kanssa puistoon syömään jäätelöä.
Koska voin.

In vino veritas

Olen pyöriskellyt viime viikot oman olemiseni kanssa.
Ahdistunut aina kun työt mainitaan, sillä en koe vieläkään osaavani asioita jotka pitäisi.
Kaikkeen uuteen totuttelu vaatii minulta näköjään kolmen viikon sopeutumisjakson.Vasta valmistuneena minun ei tarvitsekkaan vielä tietää kaikkea, mutta olen niin huono oman osaamattomuuteni käsittelyssä.
Kaikki on viimeaikoina muutenkin tuntunut paskalta. En jaksanut innostua tanssimisestakaan ennen tampereen keikkoja, mutta lavalle päästyäni kaikki olikin aivan ihanaa.
Toivotaan että tämä paska jakso nyt väistyisi ja aurinko alkaisi paistamaan sinne kuuluisaan risukasaankin.
Olen niin väsynyt riutumaan ja matelemaan eteenpäin. Tuntuu että olen ihan hukassa itseni kanssa ja sen mitä tahdon elämältä. Millaisia töitä tahdon tehdä? En minä tiedä. Tällähetkellä ainut motivaattori on ollu tilipussi. Onneksi työparina on suht samanikäinen likka joka on onnistunut nostamaan edes vähän töihin lähtö mielialaa. Illat vain nökötän kotona, poltan tupakkaa ja odotan iltaa että saa mennä nukkumaan. Ja aamulla, ennen jaksoin herätä hyvissä ajoin kun töissä pitää olla seitsemältä. Nyt hyvä kun saan itseni ylös 6.20 ja aina tulee kiire töihin. Joku aamu vielä oikeasti myöhästyn tämän takia.

Mutta tänään mikään ei rasita enää.
Yksi olut töiden jälkeen ja olen ihanan autuaallisessa olotilassa.
 Ja jääkaapissa nököttää juhannuksen ylijäämä viinipullo jonka taidan korkata.
Siitä on tämä päivä tehty, viinistä ja pyykeistä jotka ovat notkuneet pyykkikorissa jo aivan liian kauan.

Lepakoita vintillä mörköjä sängynalus täynnä

Unohdin mainita, mutta täytin 25.

Enkä ole saanut mitään aikaan niiden vuosien varrella.

Joskus tuntuu että olen paljon vanhempi.

 Masennus vanhentaa ja kuluttaa niin paljon.

Eilen en noussut sängystä kuin yhden kerran,

puoleksi tunniksi.

Sitten könysin takaisin nukkumaan.

Olin tosin käynyt nukkumaan vasta neljältä aamulla,

oltiin kaverin kanssa katsomassa yhtä folk-punk bändiä ja ilta oli oikeasti hyvä.

Eilisestä en muista mitään,

paitsi ne sekavat unet joita näin koko päivän.

Tänään ahdistaa.

Niin paljon. Heräsin siihen tunteeseen että hukkaan elämääni.

Että se että nukuin koko eilisen ja tänää yhdeksään, 

olisivat ne tunnit joista elämäni valuu hukkaan.

Tunnen niin aina kun käyn nukkumaan, mikä tuntuu oudolta.

Leikittelen ajatuksella etten ottaisi iltalääkkeitä,

ihan vain testiksi pystyisinkö nukkumaan ilman.

Sitten raukkamaisuuttani jätän testaamatta ja otan lääkkeeni kiltisti.

Tätäkö elämä on?

Töitä, illalla ei minkään-tekemistä ja ahdistusta.

Olisipa sairaanhoitaja aika pian. 

Voisin kertoa etteivät

nämä pillerit pysty pitämään painajaisiani aisoissa.

And whisper'd in the sounds of silence

Ahdistus jäädyttää verisuonien seinämät.

Samalla kun se paahtaa kaiken poroksi.

Monimutkaista.

Missään asennossa ei ole hyvä olla ja kaikki kiristää.

Tuntuu siltä kuin joku potkisi mahaan.

Koko ajan. 

Näiden lääkkeiden piti lopettaa tämä!

Näiden piti poistaa jatkuva ahdistus!

Piti, niin miulle luvattiin.

Poistiko se?

Ehkä hetkeksi.

Tai kahdeksi.

Ja nyt tuntuu taas siltä kuin palaisin ja jäätyisin samaan aikaan.

Näen kummallisia unia joka yö.

Sellaisia jotka jättävät rauhattomaksi. 

Ja sellaisen selkäpiitä karmivan tunteen,

että on taas nähnyt jotain ikävää. 

Se on vähän niin kuin patti selässä josta ei ihan saa otetta.

Mutta sen painon tunteen niskassa painamassa hartioita kyyryyn.

Alas,alas,alas.

Ja minä kiepun siinä mukana.

Levoton mieli

Luin itselleni tärkeästä aiheesta. Nimitäin kaksisuuntaisesta mielialanhäiriöstä, vaikka lääkäri miulle sanoikn että olen "vain ongelma tapaus, ilman mitään tautia." Pystyin niin hyvn samaistumaan kyseiseen omaelämänkertaan. Joka on siis  Kay Redfield Jamisonin kirja, Levoton mieli- maanis-depressiivisen psykologin muistelmat. Koska tiedän niin ne kaikki tunteet, ne kaikki vaiheet. Mielialojen nopeat liikehdinnät. Ja maniat, psykoosit, masennukset.
Ja siitä tuli jotenkin niin lohdullinen olo. En ole ainut joka näitä käy läpi.

Kyseinen nainen itse työskentelee psykologian saralla ja sairastaa kaksisuuntaista, joten hän myös luontevasti kertoi siitä miten kyseinen sairaus on aivojen toiminnan häiriö. Ei kuvitelmaa että luonteessa on jotain vikaa.
Se käsittämätön huojennus joka alkoi ensimmäisiltä sivuilta jatkui koko kirjan läpi.
Ja nyt olen niin onnellinen että luin sen kirja.
En ole yksin näiden asioiden äärellä ja se jo teki olosta vähän rauhallisemman.
Kiitos rakkas L kun annoit sen kirjan minulle.

chasing the darkness

“For a long time I wasn’t
entirely sure I wanted to
put myself back together,
because letting go of the
sadness would mean    

I had to redefine myself.
And sometimes, I still feel
like chasing the darkness,
because I don’t exactly
know who I am without
it. I realised I made a
home out of something I
should have never let in.”

—

wtm  Joskus tuntuu että paraneminen on yksi tämän  elämän vaikeimmista asioista joihin joudun törmäämään. Toisina päivinä voin hyvin ja hypin riemusta. Liian usein  se kuitenkin yltyy maniaksi asti jolloin energisyys  ja kaikki elämä menee niin  kovaa ettei itse kestä mukana ja laskuissa enää ollenkaan.  Ja kaikki on vain liikaa. Liian nopeaa, liian ihanaa. Nauran, ja  nauran liian kovaa. Olen omasta mielestäni paras kaikessa ihana ja suloinen. Liidän korkeammalla, sääli vaan korkealla ilma on ohutta ja siitä melkein humaltuu. Pahinta siinä on että maniasta  ei pääse normaali tasolle vaan se alasmeno menee  pohjakosketuksen kautta.  Alas mennessä mikään ei tunnu miltään kaikki on harmaata massaa. Olen huomannut aina toisinaan pelkääväni kaikenlaisia asioita.  Toisinaan pelkään että kuolen liian aikaisin ja en ehdi  kokea elämässä kaikkea jota haluaisin. Toisina päivinä pelkään etten kuolekkaan ja että joudun viettämään tämän maan päällä 90-vuotiaaksi asti.  En vain osaa sanoa kumpaa pelkään enemmän. Pelko on ikävä vieras. Se jättää totaalisen lamautuneeksi.  Ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja toivon, toivon todella että joskus voin jättää nämä ajatukset taakse. Tahdon sanoa parantuneeni. Tahdon todella.

It's eating me up inside

Ahdistuneisuus puskee päälle salakavalasti niistä nurkista joista sitä ei osaa ennalta ehkäistä.

Tulen hulluksi tässä pikkuisessa kopissa.

Ja väsyneeksi pelkäämään että, se että ei vastaa viesteihin tarkoittaa että olen jollain tavalla vastenmielinen.

En ole syönyt viikonlopun aikana kuin kaksi kertaa mysliä ja sekin tuntuu liialta.

Kaikki on liikaa. Pelkään vaa'an näyttävän enemmän vesilasillisenkin jälkeen. Tiedän että se ei ole ihan tervettä, mutten pysty muuhunkaan. Mitä jos lihon teestä? Mitä minä sitten teen?

Sairaanhoitajani sanoi lääkärilleni etten pysty syömään normaalisti, johon lääkäri vastasi kysymällä olenko alipainoinen.

En ole, vastasin.

Sen jälkeen lääkäri ei enää ottanut asiaan mitään kantaa.

En enää tiedä mitä tekisin tämän asian kanssa.

En edes koe olevani syömishäiriöinen.

Tälläinen lihapulla.

Aion nyt taas kiduttaa ilostuttaa teitä musiikillisilla löydöilläni. Alkuperäinenkin on ihana, mutta tässä oli jotain koskettavaa.

The first thing that I do when I walk in is find a way out for when shit gets bad

Istun koneella, ja siemailen vihreää teetä.
Kaikki on ihan ok.

Ja silti.
En kaipaa mitään muuta kuin nukkumista.
Aivoissa lyö iltaisin aina tyhjää. Tuntuu että olen olemassa vain silloin kun olen tekemisissä muiden kanssa. Ja lopun ajasta olen vain aave joka vaeltaa ympäriinsä.
Miten ihminen voi olla niin täynnä elämää, ja tunnin päästä aivan tyhjä?
 Mihin se kaikki menee?
Ei minulla välttämättä pahaolo ole. Henkisestikkään. Olen vain jotenkin täysin hengetön- väritön,hajuton,mauton.
Olen jotenkin joutunut tilanteeseen jossa ainoa ihminen kenen kanssa en halua jäädä itsekseni, olen minä itse.

P.s uusin musiikillinen löytöni, joka on ihana<3 br="">

Naura,naura

Tänään paistoi pitkästä aikaa kunnolla aurinko.
Ja tapahtui jotain ihmeellistä. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon miulla oli oikeasti hyvä fiilis.
Se tuntui aivan huikealta. Varsinkin kun alla oli yli viikon mittainen ahdistusjakso.
Tänään siitä ei ollut tietoakaan.

Aamu ei alkanut niin kamalan riemuisasti koska väsytti. Mutta heti väsymyksen hälvettyä elämä alkoi tuntumaan mukavalta. Viime viikkoa vaivannut koulu ahdstus, etten osaa siellä mitään, oli poissa. Ja oli ihanan rentouttavaa olla koululla kun mieltä ei painanut pelko ja ahdistus siitä ett mokaan jotain.
Rentouttavaa.
Toivottavasti tämä jää päälle.

I think I saw you in my sleep.

Sain eilen lääkäriltä luvan lopettaa yhdet lääkkeistäni. Hän sanoi että ne voi lopettaa aivan seinään, koska"ne eivät aiheuta viekkareita."'
En uskonut vaan tiputin ne kolmestasadasta milligrammasta sataan.
Heräsin aamulla pyörrytykseen ja niin kuumeiseen oloon etten halunnut edes ajatella sängystä nousemista.
Joten laitoin viestiä että olen kipeä, sammutin herätyskellon ja jatkoin nukkumista.
Heräsin seuraavan kerran kahden aikoihin.

Näen sekavia unia, en jaksaisi nukkua niiden takia, mutta siihen pahaan oloon ei auttanut mikään muu.
Kuuntelen musiikkia koitan olla miettimättä liikaa sitä että tämä on jo toinen päivä tällä viikolla kun en ole koulussa.
Mutta tein itseni onneliseksi hetkeksi, koska pidin lupaukseni. Opinnäytetyön loppuun saamisen kunniaksi katson Gilmoren tyttöjä ja unohdan ajankulun.
Ihana olo jatkuu hetken, joten palaan tv.n ääreen.
Toivotaan että huominen on parempi.

Päivän biisi:

The Cousin of Death

Menin tänään kahdeksaksi kouluun, mutta kipitin sieltä jo yhdentoista jälkeen pois, kun ahdistuskertoimet alkoivat kasvaa niin kovalla vauhdilla.
Kotiin tullessa riuhdoin päivävaatteet pois ja upposin lakanoiden ja peittojen sekaan.

Nukuin melkein kuusi tuntia ihan kepoisasti, ja vielä tekisi mieli nukkua vähän lisää.
En jaksaisi olla valveilla ollenkaan jostain syystä. Tahtoisin vain kaivautua peitteisiin koko loppuillaksi ja unohtaa tämän hetken.  Vaikka vain täksi illaksi.
Mutta en voi tehdä sitä koska opinnäytetyö odottaa viimeistelyä. Sen palautus on perjantaina. En ole hirveän huolissani siitä, mutta koen silti huonoa omaatuntoa aina kun istun koneella tekemässä jotain muuta kuin sitä.Tahtoisin kerrankn sellaisen hiukan välinpitämättömän-kunhan menee läpi-asenteen kaivettua jostain.
Alan olla nin kypsä tähän jatkuvaan pahaan oloon.
Mutta nyt menen tekemään vedeneristyksiä että pääsen takaisin höyhensaarille.

I believe that we all fall down sometimes

Ulkona tuoksuu jo kevät ja minun on vähän vaikeampi hengittää.
Vuodenaika ahdistus palaa taas täydellä teholla.
Ei,ei ei.
En ole vielä valmis kevääseen.

En aina edes tiedä miksi ahdistun.
Tiedän vain että ikkunoista paistava aurinko saa sisukseni pyörimään epämiellyttävällä tavalla.
Lämpö joka saa kaikki muut hihkumaan innosta. Auringon valo joka lataa joidenkin akut täyteen energiaa.
Vetää minut aivan kuiviin.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Jep, tälläkin on nimi. Kaikella on nykyään. Hieno leima jonka saa otsaan. Minulla on vain niin monta että niistä tuskin saa enää selvää mikä on mikäkin.
Taidan olla jollain tavalla vähän viallinen tapaus.

Ja ainiin tervetuloa uudet lukijat^_^ Teette minut onnelliseksi aina kun huomaan että joku oikeasti lukeekin juttujani.

Tämänpäivän biisi:

We'll have the time of our lives...

...Although we're dying inside

Naarmuja käsivarsissa on vaikea peittää.
Hävettää.
Pelottaa.

En tahdo mennä ensi viikonloppuna harkkoihin ollenkaan jos nämä jäljet vielä näkyvät.
Miten en taaskaan osannut olla. Tanssiporukan arvioivien silmien alle meneminen tuntuu pahimmalta rankaisulta ikinä. Jotenkin niiden edessä tunnen epäonnistuneeni kaikessa.
Tunnen itseni pieneksi, epäonnistuneeksi.
Vajaavaiseksi.
Kaikki muut opiskelevat tai käyvät töissä. Parhaimmat molempia.
Olen vain turhake siinä porukassa.
Ja naarmuni hävettävät. Muuten en niistä jaksa välittää eivät ole pahoja ja näitä pohjakosketuksia tulee vain harvoin. Mutta onnistujien keskellä epäonnistunut yritykseni pitää pää kasassa tuntuu loputtoman tylyltä. Enkä halua puhua siellä näistä mitään. En halua mennä, mutten voi jäädä poiskaan.
Apua?

Escape

Päästin irti, iskin vapaalle illaksi.
Nauru lähtee näköjään helpommin ja vapaammin kun ottaa vähän viinä.
Tanssin, join, hulluttelin, poltin muutaman tupakan. Se siitä lakosta.

 Loppuillasta kuulin että olisin saanut mennä kaverin tyhjänä olevaan asuntoon yöksi, kun hän kämppää poikaystävänsä luona.
Tästä kiitin ja kieltäydyin kauniisti sillä en tietenkään ollut ottanut lääkkeitä mukaan.
K vaan hymyili ja käski seuraavalla kerralla ottamaan ne mukaan, sillä tarjous olisi silloinkin voimassa.

Viimeaikoina olen lakannut valehtelemasta. Kertonut että käytän seka masennus&muita mielialalääkkeitä ja että sairastan masennusta. Vähän hankalaa kun jotenkin sisäänrakennettuna se että näitä kuuluu hävetä. Mutta en suostu siihen enää.
Ja ihmiset ovat ottaneet sen ihan hyvin,
Taino, ainakaan kukaan ei ole naaman edessä sanonut mitään.

Mutta takaisin eliseen. Olin niin hyvällä tuulella koko päivän, tein opinnäytetyötä vähän matkaa. Sen pitää olla valmis 21-päivä, joten no hätä. Sitten kävin ostamassa viiniä ja muutaman oluen illaksi. Alkossa taaskaan eivät uskoneet täysikäseksi. Ja sain kuulla että olin onnekas kun näytän yli seitsemän vuotta nuoremmalta kuin oikeasti olen. Vähän huvittavaa sinänsä.
Ilta oli todella onnistunut ja miulla oli oikeasti hauskaa, mitä ei ole ollut sen jälkeen kun tulin hiihtolomaa viettämästä.

Nyt vielä hiukan opinnäytetyötä ja sitten illalla telkkaria.

Vihaamassa, suotta?

En vihaa mitään niin paljoin kuin nöyryyttämistä.
Ja sitä sain tänään roppakaupalla.

Vihaan sitä tunnetta kun joku tahallaan koittaa saada tuntemaan typeräksi.
Sain koulussa melkein paniikkikohtauksen, enkä haluaisi mennä sinne ollenkaan huomenna.
Illalla kaveri joka tuli värjäämään hiuksiani, pilkkasi sotkuista huonettani.
Toinen hermo osuma samana päivänä ja olin valmis itkemään. Taas kerran.
Tämä viikko ei vain ole miuta varten.

Panic!

"Oletko koskaan pelännyt kuolemaa?"

En, ennenkuin viimeyönä.

Öistä tuntuu tulleen  miulle vihollinen nro.1.

Eilen illalla kotiin tullessa olin rauhaton ja en pysynyt paikallani ollenkaan. Olin vakuuttunut katsovani oscarit. Mutta iltalääkkeiden jälkeen alkoi tuntua etten jaksakkaan valvoa.

Jostain syystä iltalääkkeet on alkaneet tehdä todella pahan olon. Sydän hakkaa ja pyöryttä ja oksettaa. Normaalisti vain nukahdan kärsien tai riudun hereillä kamppailen oman pääni kanssa.

Mutta eilen.

Sain pahoinvoinnista niin kovan paniikkikohtauksen etten tiennyt miten päin olisin ollut. Pelkäsin niin paljon, sydän hakkasi ja teki mieli huutaa ja itkeä. Olin jostain käsittämättömästä syystä aivan varma että kuolen. Ja se, se pelotti ja hirvitti aivan suunnattomasti.

Hassua, aina toisinaan mietin kuolemaa armahtavana pois pääsynä. Mutta kipuillessani sängyllä paniikkieni keskellä tajusin ettei kuolema todellisuudessa ole se mitä tahdon. Vaan tämän pitkän ja käsittämättömän masennusten, paniikkien, manioiden loppuminen. Sitä minä oikeasti tahdon.

Taino, oikeastaan sen tajusin vasta aamulla kun yön kauhut olivat vihdoin jättäneet minut rauhaan.

Ja vaikka edellisessä postauksessani niin vakuutin muistuttelevani itselleni että paniikki on aivokemikaaleissa ja että minulla on ihmisiä joille soittaa sellaisena hetkenä. Täytyy tunnustaa, mikään niistä ei tullut mieleen sillä hetkellä. Olin täysin lamautunut pelkojeni keskelle ja jopa yksinkertainen sisään ja ulos hengittäminen tuntuivat raskaalta ponnistelulta.

Nämä paniikit antaisin kyllä mielelläni pois jos joku suostuisi ne ottamaan.

Keväällä ja keväälle.

Mikä vaeltaa, kun et sinä enkä minä.Mikä vaeltaa. 

Runo joka inkarnoituu elämästä elämään, meidän poissaolomme kullanmusta.

 Juoksee vesi vastaan, kevään virta, ja sinä juokset kengät kädessä.

Kevät alkaa pienesti pikkuhiljaa pitenevinä päivinä.

Kevät alkaa sulavana lumena.

Mutaisina hiekkateinä. 

Muistilista keväälle(poistamaan ahdistusta):

• Lopeta koulun stressaaminen se sujuu kyllä.
• Tee rauhassa opinnäytetyö loppuun(Älä stressaa!)
•  Vietä synttäreitä, oikeasti, pidä juhlat! Täytät 25 vain kerran!
• Mene hame päällä joka paikkaan, ihan vain koska ei ole enää kylmä ja siihen on mahdollisuus.
• Unohda tyyli sivustot ja laita päälle se kirkuvan keltainen villapaita kerran, ja laita sitten kaappiin odottamaan ensi talvea.
• Vietä ikimuistoinen vappu, näe kavereita. 
• Nauti lisääntyvästä auringosta.
• Hengitä, kevät sujuu kyllä.
• Hengitä.
• Välillä on okei tipahtaa kyydistä päiväksi. Mutta se ei tarkoita eponnistumista, Se tarkoittaa että olet elossa ja ihminen.
• Ei kenelläkään ole kaikki päivät pelkkää ruusuilla tanssimista, joten älä pode huonoista päivistä huonoa omaatuntoa.
• Annetaan keväälle mahdollisuus näyttää että sekin on mukavaa aikaa. 
• Hengitellään.
• Muista paniikki johtuu vain aivokemikaaleista. Ei siitä että olisit huono ihminen.

Tässä minun kevät listani. Miltä sinun näyttää?

Bones Exposed

A cut cannot heal,

unless you leave it alone.

I'll open mine daily,

leaving bones exposed.

Oletko koskaan nähnyt painajaisia menneestä?

Varmasti olet, et vain muista sitä nyt. Minä muistutan itseäni menneestä aina toisinaan. 

Muistan lukeneeni joskus että, se joka unohtaa menneen.  On tuomittu toistamaan sen.

Mutta siitä on ehkä tullut liian suora ohjeviiva elämälleni. Pitäisi antaa vanhojen haavojen mennä kiinni omalla ajallaan. Eivät ne muuten parane. Ei auta, vaikkakin vahingossa repisi ruvet auki.

Se haava vuotaa aivan samalla tavalla ja veri on edelleen saman väristä.

Omat ohjeeni ihmisiä kohtaan ovat viimeaikoina olleet yksiselitteiset:

Älä tunne.

Älä tutustu.

Älä luota.
Älä huoli, ei yksinäisyys ole niin paha.

Yritän opetella uusia elämänohjeita, mutta tähänasti en ole saanut sitä toimimaan luontevasti. Se tuntuu ihan kuin yrittäisin opetella lentämään liimaamalla sulkia takin hihoihin. Toivon ettei jonain päivänä tarvitsisi enää yrittää tuskalla, vaan se tulisi luonnostaan.

Mutta onneksi minullakin on ihmisiä jotka eivät päästä irti, joista minä en voisi kuvitella päästäväni menemään. Meidät on aika ommellut yhteen niin tiiviisti.
Kiitos<3>

Being hypersensitive could be described as being allergic to life.

Tämä teksti on yhden random novellin innoittama.

Sillä mikä se oli ei ole sinänsä väliä. Koska oikeastaan aihe ei ole ne novellit, vaan miun ylikierroksilla toimiva tuntoaistini.

Sitä voisi kutsua myös tunteiden säätelyn ylikierroksiksi sillä otan kaiken aina "liian raskaasti." Muistan eräänäkin aamuna lukeneeni suht surullisen novellin, vähän niinkuin äsken, ja olin surullinen koko päivän. Aamusta iltamyöhään kannoin sisällä sellaista pahaa oloa etten päässyt siitä eroon millään. Kannoin fiktiivisten ihmisten pahaaoloa mukanani koulun työmaalle ja takaisin.

Ja kyse oli vain novellista!

Joten voitte kuvitella millaista on olla oikeiden ihmisten kanssa tälläisten yliherkkyyksien kanssa.

Not so nice. 

Olen aina ensimmäinen joka alkaa itkeä ja viimein joka lopettaa. Mutta ei pelkästään negatiivisia tunteita, vaan myös ne hyvät fiilikset. Menen aivan kaikkeen mukaan ja saatan tunteideni kanssa mennä niin sanotusti nollasta sataseen kahdessa sekunnissa pysähtymättä ottamaan edes happea välillä. Olen aivan innoissani, hyperaktiivinen ja nauran ja nauran ja nauran. Vaikkakin pinnanalla se tuntuu vielä kuluttavammalta kuin suru koska se on tunteena niin voimakas.
Se on myös osa syy siihen että jaksan vain tietyn määrän sosiaalisia kontakteja, koska tuntuu että ihmisten kanssa oleilu on todella uuvuttavaa. Menen mukaan toisten fiiliksiin niin vahvasti, että unohdan omani. Tämä saattaa vaikuttaa ihan toimivalta ja siltä että, eihän tuo nyt niin paha ole.
Ongelma on siinä etten aina tässä tunteiden ristiaallokossa tunnista mikä ajatus on minusta ja mikä muista lähtöisin. Joka sotkee jo ennestään sekavaa minä-kuvaani entisestään. Ja kun siihen lisää sen miten huono olen ilmaisemaan näitä tunteita ulospäin, on kasassa mukava pieni keitos joka meinaa kokoajan kiehua yli. Mutta ei sitten teekkään niin. Se tuntuu siltä kuin sisällä riehuisi hirmu myrsky ja pakottava tarve näyttää tyyneltä ulospäin. Ainoat tunteet jotka tästä pääsevät läpi on tällähetkellä hyperaktiivisuus ja saatankin vaikuttaa hulluksi tulleelta durasel pupulta muiden mielestä.
Olen ihan vasta vimeaikoina saanut tulostettua tämän hoitaville tahoille ja nyt olisi ilmeisesti tarkoitus opetella löytämään keino jolla voisi keskittyä omaan sisäiseen kuvaan ja olla peilaamatta niin paljon toisilta. Varsinkin kun peilini tuppaa usein olemaan hieman samea ja rikkinäinen.

Laiska, tyhmä ja saamaton

Eräs asia jonka kanssa olen kamppaillut pitkään on älykkyys.
Tiedän olevani ihan keskiverto fiksu, maalaisjärjellä varustettu ihminen. Mutta aina ei tunnu siltä. Olen jotenkin aina kasvanut siihen, että olen typerä, tyhmä ja mitään  osaamaton.
Aina on joku viisaampi, älykkäämpi ja hienompi ihminen olemassa.
Ja kun tämmöisen ihmisen jalustalle on nostettu oma veli, sitä on jotenkin vaikea käsittää. Okei, veljeni kävi lukion. Jota mainostetaan aina. On se M sitten fiksu mies. Kävi lukion ja kaikkea. Sen jälkeen teki vain töitä pitkään ja meni ammattikorkeaan. Kaikki kolme veljeäni ovat itseasiassa ammatikorkean käyneitä tai käymässä. Mutta ainut jonka kohdalla tätä korostetaan on M.  Olen aina kokenut olevani huono pilalle mennyt kopio M.n rinnalla. Ja meidän vanhemmat vaan korostivat sitä. M korostaa sitä edelleen. Yhteen aikaan M hyppyytti minua ja nuorinta veljeäni kuin supepalloja, ja meidän porukat vain nauroivat vierestä. M ei koskaan käyttäny erityisasemaansa tehdäkseen meidän elämätsä helpompaa. Oli paljon kivempi pönkittää sillä omaa egoa. Ja murentaa meidän muiden itsetuntoa ja oman arvon tuntemista. Olen vain aina se typerä, tyhmä. Kaikkia vikojani korostetaan aina.
Okei, en osaa matikkaa.
Fysiikkaa,
maantietoa.
Mutta ei sen takia että olisin typerä! Jos en itse usko siihen että olen edes jollain tasolla älykäs, ei sitä varmaan usko muutkaan. Tämän tekstin takana on se että laitoin vitsillä kuvan itsestäni facebookkiin jossa istun luokkatoverini harteilla. Kuvateksti:Fuusioituminen: I tarvitsi uudet aivot, minä jalat. Toimii. Ja ainoat kommentit jotka siihen kuvaan tulivat olivat veljeltäni ja tämän kavereiltä.

Vanhin veli T: Missäs ne lisä aivot on ei tässä kuvassa kyllä näy ..
minä:  Optikko jonoon veliseni, minä OLEN ne aivot.
veljen kaveri J:  Hyvin säilyneet ja vähän käytetyt aivot.
T: J ne ei oo tainnu tulla kuvaan, taitaa olla pantattuna ... 

Varmaan ihan leikillään laitettujen kommenttien jälkeen olin liiankin surullinen. Tuntuu että vaikka tekisin mitä. En koskaan tule olemaan tarpeeksi älykäs tai kykenevä saamaan muuta kuin aliarvioimista ja pilkkaa. Olenhan käynyt vain kaksi ammattikoulu tutkintoa. Kaikesta tekemisistäni on tullut ajanmyötä vain yritys todistaa itselleni ja muille etten ole yhtään sen huonompi kuin veljeni. Mutta mikään ei toimi. Mikään mitä teen ei riitä. Vaikka tekisin miten paljon, vaikka pääsisin kuinka pitkälle, tulen aina olemaan joka paikassa vain M.n sisko.
Oma nimikin häviää. Olen vain sen ja tämän sisko. 
Niin siis miulla on nimikin.
Kiitos.
_______________________________________
Ja kun niin kovin olen puhunut niistä itseäni auttaneista bändeistä sun muista. Niin ajattelin tässä itsekseni jakaa niitä myös teidän kanssa. Ensimmäisenä tähän pääsee tämä:

pretend

Sossun kanssa tappelu se on aina yhtä mukavaa. On niin ihanaa kun pääsee perustelemaan miksi
kaikki rahat on taas huvenneet. Varsinkin kun ne ovat menneet niinkin vähäisiin asioihin kun lääkkeisiin ja vuokraan. Kyllä se opiskelu on mukavaa hommaa. Varsinkin kun opintotuesta jää niiin ruhtinaallisesti käteen.
Varsinkin jos se ihminen joka niitä päätöksiä tekee on varsin virkaintoinen. Ja kun päätökset tulevat viikon myöhässä. Oikeastihan Suomen laki sanoo että kaikkiin tukien päätöksiin saa mennä korkeintaan seitsemän päivää. Jostain syystä virastot eivät ole samaa mieltä. Täällä niihin saattaa mennä yli kaksi viikkoa. Ja jos erehdyt kuvittelemaan että ne tehtäisiin oikeassa ajassa saat vain vittuilua niskaan. Koska se on kuulemma asiakkaan vika jos ei tajua viedä hakemusta ajoissa.
Ei siis sen vika etteivät ne saa käsiteltyä asioita ajoissa. Ja ainakin täällä missä mie asun on sossu jo saanut useamman huomautuksen ylemmältä taholta jossa on valitettu liian pitkistä käsittely ajoista. Tarkalleen vuodesta 2010 lähtien...
Mutta se siitä. Sain nyt hivenen omaa ärtymystä pois kun sain avautua aiheesta.

Tänään on koti päivä ja olen pessyt pyykkiä ja tehnyt muita tylsiä koti hommia.
Pitäisi lähteä lenkille, muttei jaksaisi. Tahtoisin vain maata sängyllä. Lahota siellä koko ylipitkä viikonloppu. Nousta vasta tiistai aamuna jolloin on seuraavan kerran koulua.
Pitäisi vielä saada siivottua ja tiskattua.... Lista tuntuu taas olevan loputon ja en tahtoisi tehdä niistä mitään.

Mutta ehkä jos laittaa musiikkia soimaan ja aloittaa edes siivoamista niin saisi edes jotain aikaan tänään. Jaan tämän päivän piristäjän teidän kanssa:  Lights ja pretend

Take off your colours, Who are you wearing them for?

Kaksi musiikki viittausta heti blogi tekstin alkuun.Sattumaako?
I don't think so.

Musiikki on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan sellainen asia joka pysyy miun elämässä. En tiedä ymmärtääkö ihmiset edes miten addiktoitunut mie oon miun iPodiin. Musiikki on miulle se jolla mie puran ja hoidan omaa olemassaoloani. Ja kuulostan varmaan ihan joltain teini tytöltä kun sanon että oon ihan hullaantunut tiettyihin bändeihin. Ja hurahdan aina tietynlaisiin sanoituksiin. Sillon kun joku huutaa korvissa on vaikee keskittyä omiin ongelmiin ja se on ihanaa. Tuntuu ettei tarvitse yksin hautoa näitä samoja mietteitä koko ajan. Näin kerran tekstin jossa luki: en välttämättä pysty kuvailla mitä tunnen, mutta voin etsiä kappaleen joka pystyy siihen.

En jaksa nyt kertoa tästä sen enempää, halusin vaan kerrankin kirjoittaa silleen että miulla on hyvä päivä(!). Koska niitäkin sattuu aina silloin tällöin olemaan. Nyt pitää jatkaa siivoilua ja on tuo Of Mice&Men bändin uusin levykin tuossa kesken. Joten see ya later.

I'm on the edge

Läppää heittämällä selviää kaikesta.
Kukaan ei kato kieroon jos jättää kaiken lautasella olevan syömättä jos heittää asiasta vitsiä samalla.
Vähän keventää tunnelmaa kertomalla että aikoo syödä illalla jäätelöä, samalla kun kattoo telkkaa ja pam! Poissa pälkähästä.

Olen tainnut oikeastaan kunnolla alkaa sisäistää sitä faktaa, ettei syömishäiriö tarkoita että on alipainoinen. Vaan sitä, ettei voi syödä mitään ilman itkemistä ja tunnon tuskia. Pahoinvoinnista on tainnut tulla päivääni pysyvä seuralainen. Korvaan kaiken ruuan kofeiinilla, siihen pisteeseen asti että sydän tykyttää ylikierroksilla ja oksettaa.
Mutta en voi sanoa tätä ääneen. Haluaisin toisaalta huutaa sieluni pohjasta että tarvitsen apua.
Toisaalta masokisti sisällä käskee yrittämään kovemmin. EI RIITÄ! Paino alemmas jumalauta!
Sitten saatan saada viidentoista minuutin päästä syyllisyyskohtauksen omista syömisvammailuistani ja haluta parantua.
Yleensä tämä kestää noin viidestä minuutista viiteentoista minuuttiin.
Mutta on sekin jotain.
Kaiketi.

ps. miun muru aloitti uuden blogin. Käykää tsekkaamassa täältä.

It's cold and I don't want to be here

Lopetin sosialisoimisen.

En jaksanut enää. En ole oikeastaan puhunut kenenkään muun kanssa kuin koulussa. Kotona vaan istun koneella ja luen.

Luen ja luen ja luen. Koitan olla ajattelematta. 

Stressaa ja koskee joka paikkaan. 

Väsyttää.

Niin helvetin paljon. Se on se syy miksi en sosialisoi. Esitän onnellista kahdeksan tuntia päivässä. Luoja miten vähän se jaksaa kiinnostaa enää kotona.

Huomaa, kun ei jaksa itse innostua juttelusta. Pikkuhiljaa kaikki muutkin lopettavat.

En oikeasti edes jaksa kauheasti kiinnostua kenestäkään joten yksinäisyys ei haittaa.

Puhuin tästä sairaanhoitajallekkin tänään. Ja kaiken tämän sähläyksen keskellä, olen koulussa aina iloinen ja nauran. Tätä on niin vaikea selittää. Saatan ollakkin ihan iloinen, vaikka samalla on fyysisestikkin huono olo ja tuntuu että joku hakkaa rautanauloja mahan läpi.

En ilmeisesti kestä vieläkään stressiä kovinkaan hyvin.

Tahtoisin vain nukkua.

sleep deprived and grumpy

Viimeyö osoitti taas sen mikä ois pitänytki jo tietää.
Ihmiset aina kysyy miltä tuntuu olla masentunut.
Miltä se tuntuu?

Ennen vastasin että se tuntuu hukkumiselta. Tukehtumiselta. Samalla kun näkee miten muut hengittää siun ympärillä hengittää normaalisti.
Totta edelleen. Eilisen yön jälkeen vaan haluan lisätä siihen.
Se tieto että oma elämä on pelkkien lääkkeiden varassa.
Ei pysty nukkumaan ilman niitä. En oikeasti nuku ollenkaan ilman lääkkeitä enää, ja sen jälkeen olen koko päivän heikko, pyörryttää, oksettaa. Ei pysty seisomaan kun päässä heittää.
Ei jaksa elää ilman niitä, koko halu elää on kemikaalien varassa.
Ulos ei voi lähteä ilman tarvittaessa lääkkeitä, jos vaikka iskee paniikki/ahdistuskohtaus.
On ollut niin lukemattoman monta kertaa jollon pitää kieltäytyä yömyöhällä kutsusta jäädä yöksi kavereille, kun on vahingossa jättänyt lääkkeet kotiin.

Koko päivää rytmittää lääkkeet.
On aamulääkeittä, iltalääkkeitä, tarvittaessalääkkeitä... You name it we've got it!
Ja huvittavimpia lausahduksia joita olen kuullut on:
"Mitäs jos et ottaisikaan niitä vaan... pitäisit ikäänkuin siinä varalla?"
Moneen kertaaan, monena eri versiona. Ei tulla ajatelleeksi että masennus tosiaan on häiriö aivon kemikaaleissa, ja samalla tavalla voisi sanoa diapeetikolle: "Mitäs jos vaan jätät pistämätttä? Eihän se nyt niin vaarallista voi olla.."

Tämän lääkeavautumisen lopetan sillä, että otan iltalääkkeet, ja menen aikaisemmin nukkumaan. Koska kuten sanoin en nukkkunut ilman lääkkeitä yhtään viimeyönä.
Hyviä öitä!