Suojamuurin takaa.

"Oli niin hätkähdyttävän positiivista huomata, miten sie rikoit niitä muureja perjantaina. Kun puhuttiin. Ja surullista huomata että oot kasannut ne tänään takaisin."
Saan myös kuulla muuttuvani usein poissaolevan näköiseksi, kuin en olisi henkisesti läsnä ollenkaan.Hän miettii onko se suojautumis mmekanismi.
Onhan se, kukaan ei vain ole tajunnut sitä aiemmin.

Teen muisti ja keskittymiskykyä mittaavan testin, olen niissä näköjään aika huono.
En saa päätä pysähtymään ja pysymään yhdessä asiassa.

Perjantaina sain kotitehtäväksi testin, jossa piti laittaa lauseita järjestykseen tapahtuu usein tai ei ollenkaan, tai jotain siltä väliltä. Ja siinä oli lause:
En aina tunnista itseäni kun katson peiliin.
Koko lause tuntui potkulta mahaan, ja hetken verran pelkäsin oksentavani.Tätä tapahuu miulle nimittäin usein. Kaverit miettii aina miks kattelen itteäni niin paljon peilistä ja tökin naamaani.
Kun on pakko testata että oikeasti itse katsoo peiliin, tökkiä ja katsoa kuinka se hahmo peilissä tekee samoin.
Se on pelottavaa.
Siihen olen jo tottunut että aina tuttua tietä kävellesäni, osa päästäni väittää että näen sen ensimmäistä kertaa, että koko maisema on uppo outo. Vaikka kävelisin sillä päivittäin.
Mutta tätä kasvojuttua, sitä säikähdän aina.

Ps. oma tekemä kuva:D

Maailman ihanin tyttö

Entä jos katsoisit minua ihan hiljaa, keskittyen.
Näkisitkö minut arkesi seasta?
Näkisitkö sen mitä en sano?
Näkisitkö sävyjä siitä, mitä haluan olla?
Tartu niihin, älä usko siihen
millainen luulet minun olevan.
Tarvitsen siipeni.
Unelmat värjäävät minut sisältä.
Katso minua lempeästi,
ja auta tulemaan niiden kaltaisiksi.
Usko puolestani silloin
kun maailmani on samea ja raskas.
Tahdon että olemassa oloni tekee sinut onnelliseksi.
Sinun ilosi keventää minua.


En tiedä oletteko kuulleet projketista Maailman ihanin tyttö.
Minä olen, ja se on kaunis projekti.
Muutan taas kotoa pois, tuki asuntoon. Luultavasti, ehkä.
Ja jo nyt, iskä on sitä mieltä että menen väärään suuntaan elämässäni. Taas.
Vaikka minä haluan vain pois täältä.
Mutta en voi sanoa ääneen, sitä.
Että sinä, isä kallis, hajotat minua sisältäpäin. Muistan kaikki ne asiat menneestä
konkreettisesti taas.
Teidän riitelynne,
masennuksenne,
itsemurha ajatuksenne (lähinnä äidin)
tappavat minua sisältäpäin.
Eikös sen pitäisi mennä toisinpäin?
Eikö vanhempien kuuluisi olla täällä lapsiaan varten?
Vai meneekö se sittenkin toisinpäin?
Meillä se ainakin menee, ja minä olen heikko.
En kestä tätä painoa musertumatta.

Nyt vedin kyllä henk.koht pohjat!

On aina yhtä hämmentävää huomata miten syvältä luotaavia omat ongelmat ovat.
Niiden edessä tuntuu menevän täysin sanattomaksi, varsinkin ensimmäisellä kerralla kun myöntää.

Katsoo totuutta silmiin,
eikä vain hoe kädet kasvoilla,
ettei halua nähdä.
Koska totuus on niin ruma.

Ja että olen siihen yksin syypää.

Ja kun lopulta katsoo, oikeasti katsoo.
ei olekkaan enää sanoja.

Tähänkin naurettavan filosofiseen päätelmän tulin kun katsoin fma.ta.
Voitteko uskoa?


Silmäni avasi anime! Onko naurettavampaa. Tajuta oma kontrolli-friikkiys, se pakottava tarve hallita ja kaikkea. Siitä että anime ei lopu niin kuin itse tahtoisi!
Tajuta se miten tahtoisi pystyä muokkaamaan kaikkea niin että se miellyttäisi miuta, olla kartalla kaikesta mitä tapahtuu. Olenhan mie sen tiedostanut että jonkun asteisena tuo ongelman on. Mutta niin pahana että tulee sellainen olo jo pelkästään jostain telkkari sarjasta. Haluaa siihen kontrollin. Ja kun ei,tietenkään,saa. Ahdistuu. Ahdistuu niin ettei melkein voi hengittää.

Olenko ainut jonka mielestä tämä on vähintääkin koomista?

Mitä, missä milloin?

Milloin miusta tuli näin pirun väsynyt?
Miun piti jo voida paremmin.

Mut miun tasapaino, se on aina niin hauras. Se murenee tuhkaksi kun joku puhaltaa.
Se kaataa kumoon, eilen ei ollut hyvä päivä. En kestä stressiä enää.
Itken taas joka välissä, mutta vain muutaman pisaran.

Tuntuu kuin olisin kuivunut ja kyyneeleet kaihertaa ja sattuu koska niitä ei ole enää.

En enää huku sisäänpäin, kuivun.

kuihdun.

En voi hallita kaikkea, vaikka minun pitäisi

Tämä on aika naurettava juttu, mutta pliis älkää naurako jooko?

Vanha työkaveri soitti eilen, en oo nähny sitä enkä kuullu mitään kesän jälkeen kun jäin ensin lomautetuksi ja sitten saikulle. En vastannut, säikähdin ja perustelin itelleni että se oli väärä numero.

No se soitti tänään uudestaan
"hei moi tuu käymään illalla miul on siulle yks tosi hyvä juttu."
sanoin etten voi kun on muuta tekemistä, ja olin paniikissa. Miksi se soitti? Mikä se juttu oikein on?


Laitoin vähän ajan päästä viestiä et kun jäi häiritsemään, vastasi vaan et"kyl mie tiesin et kiinnostaa", ja niiitten osoite ja loppuun vielä et tästä tulee hyvä ilta.
Laitoin etten pääse oikeesti ja viel kysyin et mistä on kyse.
Vastas vaan et harmi ja et se soittaa uudestaan seuraavalla kerralla.
Siis mitä vittua oikeesti? En mie voi tollaseen lähtee josta en tiiä mitään. Kuolen tähän oloon.
miksi se oikeesti soitti nyt? miksimiksimiksi?
En voi ikinä mennä tollaseen mistä en tiiä mitään. Miun pitää tietää mitä tapahtuu, pakko. Ja miksi mie sen takia itken silmät päästä?

mie taian seota.

Itke paska, itke.

Olen pitkällisen pohdinna jälkeen päättänyt tulla siihen tulokseen että päiväosasto on ollut miulle ihan oikea paikkaOn jotenkin helpottavaa että voi puhua siitä mustasta puolesta oman pään sisällä ilman että kukaan tuomitsee.
Sillä mustia hetkiä tämän pään kanssa tulee, ei kovin useasti enää. Onneksi.

Mutta muistan ajan jolloin maniassa saamani raivokohtaukset polttivat paljon siltoja.Muistan ajan jota en oikeasti tahtoisi muistaa. Kaverit jotka ihan syystäkin lopettivat soittamisen koska en masennuksissani koskaan vastannut.
.
Ja ne kaverit joiden kanssa maniassa ryyppäsin monta viikkoa putkeen. Kaikki ne riidat ja raivokohtaukset jotka sain aikaan kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Kun on nukkunut kaksi tuntia yössä eikä silti väsytä ja pää tursuaa aivan mahtavia, typeriä, ajatuksia.

tietenkään tämänkään kanssa ei saa kokonaan mennä sairauden taakse piiloon, vaan pitää oikeasti miettiä mikä johtuu sairaudesta ja mikä on van omaa hölmöyttä.
Jos teistä tuntuu että hölisen joutavia, niin sanokaa se. Jooko?
Koska tämä oman pään purkaminen ja uudelleen kokoaminen on työlästä.

Tänäänkin puhuttiin itsemurhasta ja omista suhteista vanhempiin, oon tehnyt paljon havaintoja. Omasta syyllisyydestä halusta miellyttää muita, mutta myös siitä pimeästä puolesta joka nauraa rumasti päin naamaa ja yrittää hajottaa kaiken. Siitä suuresta erosta joita näillä kahdella ihmisellä on, jotka elävät minun pääni sisällä.

Onneksi olen löytänyt muutaman ihmisen, joita en saa peloteltua pois, ja uskokaa kun sanon että yritetty on.

En suostunutkaan pystyyn kuolemaan

Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin, jotka ohjailee mun elämää
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa
en tiedä onko se väärin
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
sillä niin olis käyny, jos ois jäänyt eiliseen kii

Joku mua piteli siinä
se oli niin kamalan vahva
eikä se halunnut päästää irti
Melkein kun lihaa ja verta
suurempi vuoria ja merta
se sellaiseksi kasvoi mun päässä


En aio tuntea pelkoo
vaikka pelkään et se ei oo musta kii
mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi
mä aion antaa sen kuolla
en enää anna sille tilaa hengittää
mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää
Mä rakennan kotini yksin
mä armahdan nimeäni yksin
ja pakotan pitämään itseni koossa
en ole se sulle surkee rätti, jonka sydän on imetty kuiviin
en rakenna sille kotiini huonetta

Hei, odota yllätystä
en pidätä hengitystä
mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin
mun pakoni loppuun juostu on
en mä rohkea oo, enkä kuolematon
mut mä tiedän ton syyn
minkä sydän on tiennyt kauan
mun pakoni loppuun juostu on


Mä valitsen juosta
koska luulen etten osaisi muuta
en enää tunnista itseeni tuosta
se ihminen on jäänyt menneeseen aikaanklik
Halusin vain tulla kertomaan, miten paljon paremmalta tuntuu, kun tajuaa ettei tarvitse jaksaa.
Ja miten parempi olo on kun joku sanoo, ettei minun oglemat ole miun vika.
En ansaitse niitä, en ole koskaan ollut niin ilkeä ketään kohtaan, että tämä olisi ansaittua.

Ja kun joku sanoo, että ei neljätoista vuotiaan eikä, nykeisen kaksikymmentä yksi vuotiaan, minun, kuulu olla tukikeppi vanhemmilleni.
Että ei minun kuulu kuunnella, kun äitini uhkailee itsemurhalla.
Se oikeasti helpotti.
Kiitos.

oh no, it's raining.

Meidän äitillä ei mene juuri nyt kauhean hyvin, ja oman masennuksen lisäksi pitäisi jaksaa kannatella koko perheen huolet.

Isä joka avautuu kaikista avioelämän kiemuroista. Ja selvittää kovaan ääneen miten hän ei jaksa, miten me ei selvittäisi ollenkaan jos heillä tulisi ero. Ja miten meidän äitillä on alkanut mennä huonommin ja huonommin kesän jälkeen, eikä se tietenkään ole hänen vikansa.(eikä se olekkaan, en vaan jaksaisi kuunnella) Ja mm. siitä mitä käy jos äiteellä "huppu himmenee lopullisesti," hänen sanojensa mukaan.

Käskee olemaan vahva kaikkien puolesta, kovettamaan tunteet näistä jutuista pois.

Ei pelkoa isi pieni, mie tein sen jo seiskaluokalla.

About Depression

Hei taas ihmiset, oon vähän pitänyt hiljais eloa kun ei ole oikein sattunut mitään.
Ja elämä on rullanut puuduttavasti eteenpäin.

Viikonloppu oli paras niin pitkään aikaan, meillä oli tanssi treenit jotka kestivät 7h ja olin koko ajan vaan aivan käsittämättömän haltoissani. Ja se uusi juttu jota tehdään on tavattoman hieno.

Mutta lisäksi miulla on aina jotain sellaista joka kiskoo miuta takaisin maahan. Muutama vuosi sitten kuollut perhe tuttumme tuli eilen jostain syystä puheeksi. Äiti tunnusti että ne oli valehdellu miulle, kyseinen tuttu ei kuollutkaan kolarissa vaan oli tehnyt itsemurhan. Ja iskä oli sit miettiny ettei kerrota sitä miulle koska pidin kyseisestä ihmisestä niin paljon.
Olen aina ollut kovin herkkä tälläisille jutuille joten iskä oli ihan fiksu kun ei kertonut.

Nyt on sitten hiukan hölmö olo, koska toisaalta olen surun jo käynyt läpi hänen kohdallaan. Mutta toisaalta tämä on jotain jota en osannut nähdä. En osannut aavistaa ollenkaan.
Se kertoo myös niin surullisella tavalla tästä päivästä. Tiesitkö että joka neljäs mies kuolee juuri itsemurhaan?
Tää tutuu nytkin olevan niin pinnalla koska ne laitto miutkin kotiin osastolta, koska se osasto oli menossa kiinni ja potilaita piti saada vähemmäksi. Moni sellainen joka ei ollut kotiuttamis kunnossa sai lähtöpassit. Säästäminen kun tuntuu menevän ihmisten ja inhimmisyyden edelle.