Kun pysähdyn tai hidastan se ottaa kiinni ja kuiskaa hiljaa mutta päättäväisesti: "anna mennä. Laita silmät kiinni."
Tänään taidan totella sitä, taidan maata illan sängyllä ja hengittää kaiuttimista kantautuvaa musiikkia.
Huomenna ei ole töitä.
Eikä ylihuomennakaan.
Tyhjissä päivissä on jotain mikä kaivertaa sisukaluhin uusia muotoja. En ole edes paikalla vaikka olen. Heräsin eilen illalla sekavan sängyn pohjalta huomaamaan etten käytä päivässä sekunttiakaan miettien todellista elämää.
Olen koko ajan jossain muualla, kotona luen kirjaa, lenkillä lennän tuulen mukana ja haaveilen elämästä jota en koskaan saa. Silmieni edessä pyörii koko ajan filmi. Olen oman elämäni sankari. Pakoilen niin tiiviisti että kaikki pienet todellisuus hetket saavat pääni pyörimään ja tuntumaan raskaalta.
Olenko nyt sitten vihdoin sekoamassa?
