If you're gonna be the death of me, that's how I wanna go

Eilen olin pienessä hiprakassa kirjoittaessani tänne. En tiedä huomasiko kukaan. Itse näen sen rivien välissä. Tänäänkin tekee mieli kaljaa. Olen huolissani välillä. Olenkohan liiankin kietoutunut näihin ruoka juttuihin?

Tahtoisin keskustella tästä asiasta jonkun kanssa. Silleen kunnolla. Mutta pelkään, pelkään sitä että ihmiset ajattelevat minun kerjäävän vain huomiota. Se ajatus jäytää niin kovasti etten saa suutani auki.
Tahtoisin selittää, että haluan ja en halua parantua.
Tahtoisin selittää että välillä näen peilistä mitä teen, miten pieleen kaikki menee. Molempiin suuntiin. Välillä olen laiha, loput ajasta olen vain ihrapallero. See my problem there?
Välillä tuntuu ettei lopullinen ajatukseni ole edes saada itsestäni "laiha ja kaunis."
Se toinen takapiru on paljon rumempi ja vakavampi.
Tämä on kuin huumetta, en voi saada tarpeeksi vaikka tiedän etten saisi. En voi olla ilman.
Onko tämän lopullinen tarkoitus tulla kauniiksi ja siroksi?
Vai onko tämä vain yksi itsetuhoisuuden oire?

Haluanko painoindeksin alas,
vai pelkästään kuolla?

Give me one last kiss

fixation or psychosis?
devoted to neurosis now
endless romantic stories
You never could control me

Well I never really thought that you'd come tonight
When the crown hangs heavy on either side
Give me one last kiss while we're far too young to die.

Jos ei muuta,
niin ainakin hetkellisesti tulee sellainen olo.
Että tästäkin kivusta selvitään.
Sitten tulee joku joka tönäisee.
Älkää jumaliste tönikö!
Miun tasapaino muutenkin niin huono!

Huokausten sillan päässä ei loista valoa.

Minä puhun ja puhun ja puhun.

Minä olen hiljaa, olen hiljaa, olen hiljaa.

Mitä tehdä. Täti soittaa, kerron sille ekaa kertaa äidistä, huolista, perheestä.

Olin jo unohtanut ettei ole normaalia, että pitää kuunnella kun äiti uhkaa itsarilla.

Olin unohtanut ettei ole normaalia, ettei niitä kiinnosta.

"Mikset tyttö kulta soittanut aiemmin? Mikset kertonut?

Ei näiden kanssa tarvitse jäädä yksin."

 

Miten voi sanoa sen että, kun omat läheisimmät ei välitä, on vaikea uskoa, että kukaan muukaan välittäisi.

 

Sillat ihmisuhteisiin koostuu toiveista ja huokauksista, niin hauraista etten uskalla astua niillle.

 

Olen syönyt tänään vain palan leipää.

Töissä saan hädin tuskin alas soija jugurttia. Sillä porskutan kahdeksan tuntia töitä.

Olen mennyt siihen pisteeseen jossa jokainen suupala ahdistaa ja aiheutaa pahoinvointia.

Kerran söin kunnon aamiaisen, meinasin pyörtyä töitä tehdessä.

Seuraavana päivänä en syönyt.

Olo oli todella hyvä.

Kieroutunutta?

Niin minustakin.

 

Where did my shining reality go?





Please help me keep the light off, sanity is far too bright.

Kuumeessa on hyvin epämiellyttävää keikkua. Ja olen tehnyt viikonloppuna typeryyksiä.

En ilmeisestikkään osaa enää juoda, ja olla sen jälkeen kiltisti kotosalla.
Aina sattuu jotain.
Teen aina jotain typerää.
Ei viinaa minulle siis.
Tai älkää ainakaan jättäkö yksin.

En osaa selittää ihmisille mikä miuta vaivaa.
Vaivaako miuta mikään?
Saatan hetken olla onnellinen, ja tuntuukin siltä.
Silti samaan aikaan,
En syö ollenkaan.
Ja teen naarmuja ihoon.

Vaikka tuntuu että voin paremmin kuin pitkään aikaan.
Alitajunta voi huonommin ja huonommin päivä päivältä.

Miten voi pelastaa itsensä,
itseltään?

ps. Blogger yrittää estää miuta kirjoittamasta. Chrome heittää kirjoitus sivun täyteen mainoksia jolloin ei voi kirjoittaa. Ja opera ei lataa. Joten siksi hiljais elo. En ole jaksanut tapella.

Close your greedy mouth

Miulle usein tulee sellainen olo,
että vaikka olen hoitavien tahojen luona. Ja kaikki olettaa että kerron siellä huolet. Siitä niille hitto maksetaan! Etten voi, en voi puhua. Tuntuu että kun kerron että menee huonosti,
olen vaan kerjäämässä huomiota.
Päässä soi hiljainen hymni.
Joku nauraa taustalla.
Ja sairaanhoitajan hiljainen katse tuntuu kuin huutavan:
"et sie ees oikeasti ole noin huonovointinen. Esittää vaan. Mokomakin huomion kerjääjä!"
Tämän kaiken keskellä, vaikutan aina poissaolevalta. Ihan kuin jossain muualla puoliksi oleminen muka auttaisi.
Vaikka se vain pahentaa,
sillä siellä ne äänet huutavat.
Pääni sisällä huudetaan välillä niin kovaa. Etten kuule omaa puhettani enää.

It feels like war, war

Fingernails on my skin
Like the teeth of a shark
I'm intoxicated by the lie
Rupesin pitämään mielialapäiväirjaa. Jännitävää seurata miten omat ajatukset pomppiii kuin hulluksi tulleet duraselpuput.

Olen väsyneempi kuin haluaisin myöntää. Ja hävettää olla saikulla. Niin paljon että en itsekkään jaksa itseäni. On miulla lupa olla koulusta pois, koska en ole koulu kunnossa. Mutta en saa itseäni vakuuttumaan. Aina kun mietin koulua, tekisi mieli juosta vessaan ökäämään. En kestä ajatusta, että meidän opettajan mielestä olen huonompi, heikompi, kykenemättömämpi kuin muut.

Tahdon olla selviytyjä.

Tahdon olla se, joka jaksaa.

Menin sitten möläyttämään tanssiohjaajalle syömis vammailuistani ja nyt sekin kaduttaa. Sehän se tästä puuttuu että tulee vielä yksi ihminen joka kommentoi syömisiäni.

Olen kuulemma nyt jo kuihtuneen oloinen.

Mistähän kohtaa?

Itse en sitä näe, enkä löydä.

In the chill of your stare
I am painfully lost
like a deer in the lights
of an oncoming bus

Jos selviän huomiseen sairaanhoitaja käyntiin asti.

Olen voittaja.

Pitkästä aikaa uusi lukija : 3 Tervetuloa.

Alussa

Alussa oli tyttö,

joka hautasi kolikoita pihamaan nurkkaan

ja toivoi että niistä kasvaisi rahapuu.

Joka kasteli leikki traktoreita.

Sillä jos niitä kasvattaisi oikein,

muutaman vuoden kuluttua
pihassa nököttäisi
puu täynnä seteleitä ja oikea traktori!
Niinkuin Ansalla ja Oivalla telkkarissa.

Alussa oli tyttö jolla oli mustat silmät
ja sielu täynnä vihreää.

Nyt on vain tyttö,
jolla on vihreät silmät
ja sielu täynnä mustaa.