Itsetuhoisuutta ja pillereitä.

Kaikkeen sitä joutuu. Tänään keikalla. Samoin huomenna. Muuten elämä on aika tyhjää. Joudun keräämään koko päivän voimia että saan illalla itseni liikkeelle. Puhun sairaanhoitajan kanssa joka ei tiedä tilanteestani mitään. Tilanteen tarkkailua kuulemma. Mutta mikään ei muutu. Tarvitsen kaksi opamoxia, että uskallan lähteä kotoa pois. Ei se näin voi jatkua. Ei pitäisi joutua vetämään näin vahvoja lääkkeitä. Mutta näillä mennään. Ensi viikolla uusi puhelu ja uudelleen kuulen, että hyvä etten ole yksin näin itsetuhoisessa vimmassa. Näillä mennään kaiketi.

We're all fifty shades of fucked up

Tänään selviydytään ja koitetaan pärjätä. Huomenna sairaanhoitaja saa kertoa mitä tälle päälle pitäisi tehdä. Oon niin lopussa. Kirjoittamisesta ei tule mitään ja ajatus karkailee.

Kaveri kysyi jo, mitä jos menisin osastolle hetkeksi. Oman turvallisuuteni takia, kuulemma.
Tahtoisin vain nukahtaa, niin ettei tarvitsisi enää herätä.
Huomiseen jaksan. Mutta entä ylihuominen?
Tuleeko tästä päästä ikinä työkykyistä. Kaveri koittaa piristää ja hymilen mekaanisesti takasin. En tahtoisi huolestuttaa ketään. Tuntuu, että olisi kaikille parempi jos minua ei vain olisi.

P.s Kiitos anonyymille kommentista <3 br="">

Can you save my heavydirtysoul?

This is not rap, this is not hip hop,
Just another attempt to make the voices stop,
Rapping to prove nothing, just writing to say something,
'Cause I wasn't the only one who wasn't rushing to say nothing,
This doesn't mean I lost my dream,
It's just right now I got a really crazy mind to clean.

Liikaa aikaa, liikaa ajatuksia.
Aloitin tämänkin kirjoittamisen viikko sitten, mutta ahdistuin ja suljin sivun.
Päivät sulautuu toisiinsa ja en aina tiedä mikä viikonpäivä on.
Kohta vuos työttömänä ja lääkäri on edelleen sitä mieltä etten oo tyäkykyinen. Olen salaa samaa mieltä. Pää on niin huonossa jamassa. Lääkkeitä aloitetaan ja lopetetaan. Oikeaa annosta haetaan ja vieläkin on paha olla. Tahtoisin loman elämästä. Missä miun pause-nappi on?
Tuntuu että oon ihan epäonnistuja elämässä. Kaverit kaikki töissä, seurustelee, hankkii lapsia ja menee naimisiin. Ite kyhjötän yksiössäni sängyllä ja koitan keksiä syitä miksi edes enää elän.

Maybe I'm a fucking waste, filling up the empty space

Olen palasina ja uppoan.
Huomenna sairaanhoitaja aika. L aikoo tulla sinne, etten joudu menemään yksin.
Jostain syystä jännitän sitä aivan tolkuttomasti. Enemmän kuin mitään.

Pari tuntia myöhemmin, lääkeet alkaa vaikuttaa ja voin taas hengittää.
Hetken.

All my senses come to life While I'm stumbling home as drunk as I Have ever been

Kuukaudet vierii. Koitan ottaa itseäni niskasta kiinni.
Mutta taidan olla aika selkärangaton sen suhteen.
Kirjoittamisenkin lopetin, se tuntui ylitsepääsemättömältä haasteelta.
Enkä jaksanut ajatella kahta lausetta pidemmälle.
Elämä on mennyt aika vuoristorataa nämä kuukaudet kun olin poissa.

Pelkään aina kun menen hoitajalle, että jos kerron kaiken joudun taas osastolle. Se on viimeinen paikka jonne haluaisin.
Kännään nykysin liikaa, mutta se on helpompaa. Tosin silloin olen aina itsetuhoinen. L kerran raahasi miut puoliväkisin niille selviämään, koska en voinut luvata olevani kiltisti kotona.
Pelkään mennä näiden käsivarsien kanssa harkkoihin. Pitkähihaisia voi käyttää tanssiessa vain tiettyyn rajaan asti, ennenkuin se alkaa näyttää epäilyttävältä. Mutta oma moka. Tyhmästä päästä tunnetuti kärsii koko kroppa. Annoin tosin teräni jouluna pois. Jos vaikka se estäisi tekemästä typeryyksiä.

 Plussana tässä on että selvisin taas joulusta, nautin siitä jopa. Mikä on aina harvinaista herkkua.

Ode to sleep

Lääkkeet on loppu joten nukkumiselle voi sanoa hyvästit.
Olo on sekava ja kroppaa vaivaa lääke viekkarit.
Tuun hulluks ja tahon vaan pois.

Väsynyt, väsyneempi, väsynein.

"Olen totaalisen väsynyt ja tuntuu, että voisin vain hypätä sillalta."

Hetken hiljaisuus.

"Koita vaan miettiä ja tehdä stressiä helpottavia asioita."

Helpommin sanottu kuin tehty.