Tämä ei nyt suju niinkuin piti. Ahdistun vaan lisää kun mietin että pitäisi alkaa syömään. Koska se tässä pitäisi tehdä. Ei kukaan tee sitä miun puolesta. Ja sitten kun saan syötyä en pysty lopettamaan.
Koitan nukkua, otan tarvittaessa lääkkeet. Hetken päästä löydän tseni jääkaapista ahmimasta. Taas.
Tästä ei tule mitään ja hieno paranemis tahto murenee pikkuhiljaa.
Tahdon pitää siitä kynsin ja hampain kiinni. Vaikken osaakkaan enää sanoa eroa normaalin ja kieroutuneen ruoka rytmin välillä. Enää pari viikkoa omahoitaja aikaan.
Tästä on viime aikoina tullut uusi mantra, enää pari viikkoa. Kyllä sie jaksat. Kyllä sie jaksat. Hoitsulla on kuitenkin hyviä ideoita miten tästä pinteestä pääsee. Ainakin alkuun jos ei muuta.
Samalla ääni pään piemästä nurkasta huutaa etten voi lopettaa tätä vielä. Pystyn menemään pitemmälle tämän kanssa. Olen vahva jaksan kyllä. Vähän vaan vielä. Ihan vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye