Otteeni todellisuudesta alkaa taas lipsua. Se alkoi viattomasti kotimatkalla kaverilta. Mielikuviteksessani en ole täällä. Mieleni maailma ei ole pehmeä ja kaunis, se on kova ja kylmä. Annoin ajatusten karata kokonaan omille urilleen. Huomasin miten paljon helpompaa se on, aina vain helpompaa. Mutta lopulta tajusin, etten voi enää lopettaa. En jaksa pitää todellisuudesta enää kiinni. Kun yritän pakolla vääntää pääni reaali aikaan, se tuntuu ihan fyysisenä. Vähän niinkuin joku yrittäisi vääntää aivojani solmuun. Olen ryhmä tilanteessa, mutta en pysty keskittymään ihmisiin, istun ja tuijotan tyhjänä eteen. Ajatukset hiihtelevät omia menojaan.
Minun mielikuvani ovat niin kaukana todellisuudesta, ne eivät ole milläänlailla paikkansa pitäviä ja hyvin synkkiä. Tänään ryhmässä meinasin alkaa itkeä, koska päässäni esitettiin taas dramaattista murhenäytelmää, jossa toisen todellisuuden minä yritti löytää paikkaansa tässä maailmassa.
Kuvittelin taas että voin antaa tälle pedolle pikkusormen kun se todellisuudessa vei taas koko käden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye