Paniikkikohtauksien jättämien kauhujen valossa
omastakin kodista saa pelottavan.
En nuku enää ovi auki, pistän sen lukkoon ja kuvittelen jättäväni kaikki kauhut ulkopuolelle.
Masennuslääkkeet toimivat tällähetkellä kuin burana murtuneeseen jalkaan.
Poistaa kivun mutta ei ongelmaa.
Ja minä vajoan,
aina vain alemmas
ja alemmas
ja alemmas.
Töihin uppoutuiminen on ihanaa ja sinne mennessä on helppo unohtaa
kuka on. Ja mennä siihen mielikuvaan
jonka muut luovat.
Ei minun oikeastaan tarvitse edes elää.
Olen mielkuva, uppoudun siihen. Kyllä minä leikisti olen tälläinen! Olen, olen!
Ja sitten tulen kotiin enkä tunnista iteäni enää peilistä.
The truth is I just fed myself a lie
For too long.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye