We'll have the time of our lives...

...Although we're dying inside

Naarmuja käsivarsissa on vaikea peittää.
Hävettää.
Pelottaa.

En tahdo mennä ensi viikonloppuna harkkoihin ollenkaan jos nämä jäljet vielä näkyvät.
Miten en taaskaan osannut olla. Tanssiporukan arvioivien silmien alle meneminen tuntuu pahimmalta rankaisulta ikinä. Jotenkin niiden edessä tunnen epäonnistuneeni kaikessa.
Tunnen itseni pieneksi, epäonnistuneeksi.
Vajaavaiseksi.
Kaikki muut opiskelevat tai käyvät töissä. Parhaimmat molempia.
Olen vain turhake siinä porukassa.
Ja naarmuni hävettävät. Muuten en niistä jaksa välittää eivät ole pahoja ja näitä pohjakosketuksia tulee vain harvoin. Mutta onnistujien keskellä epäonnistunut yritykseni pitää pää kasassa tuntuu loputtoman tylyltä. Enkä halua puhua siellä näistä mitään. En halua mennä, mutten voi jäädä poiskaan.
Apua?