I'm in this way too deep.
Kaikesta pääsee ylös jos vaik kiipeää sinnikkäästi,
sanotaan.
En usko.
Miulle kerrottiin kerran tarina pojasta joka eksyi metsään.
Löysi talon, jonka omistaja juotti hänelle taika juomaa.
Ja hänelle tuli mahtava olo.
Kunnes seuraavana päivänä hän oli hyvin sairas.
Ja sama jatkui päivästä toiseen.
Kunnes pieni poika lähti,
sairaana edellis illasta.
Mies nukkui sängyllään
ja poika lähti takaisin metsään.
Sen jälkeen tarina on aika tylsä,
hän löytää ihmisiä.
Jotka neuvovat hänet pois metsästä.
En oppinut tarinasta muuta kuin sen miten ihmettelin,
miksi pieni poika edes meni metsään?
Ja missä vahemmat on?
Kunnes tajusin että minä olen itsekkin siellä metsässä.
Ja syömättömyys on minun taikajuomani.
Miksei mikään toimi?
Miten mie aina päädyn tähän?
Makaamaan omalle lattialle ja toivomaan ettei miun tarvis tuntea mitään.
Ainut muutos on se että asunto on taas eri.
Ne ei siellä polilla saa aikaseks sille miun lähetteelle mitään.
"Ylilääkäri on näköjään käynyt sen kokouksessa läpi jo viides päivä. Mutta tässä ei ole tehty mitään päätöstä."
Ai, no mitä mie nyt sit teen?
"No laitetaan se nyt tonne tiimipalaveri listalle."
Millo se on?
"Tänään, tiedot tulee sit postissa."
Jep, aivan varmasti.
Niinkuin postissa tuli sekin miten se lähete jo kertaalleen hylättiin.
Eli luultavasti voimme olettaa ettei sellaista tule.
This is gospel for the fallen ones
Locked away in permanent slumber
Assembling their philosophies
From pieces of broken memories
Oh, this is the beat of my heart, this is the beat of my heart
When gnashing teeth and criminal tongues conspire against the odds
But they haven’t seen the best of us yet
If you love me let me go
‘Cause these words are knives that often leave scars
The fear of falling apart
And truth be told, I never was yours
The fear, the fear of falling apart
Aamu alkaa pommiin nukkumisella ja sillä että kaadan täyden vesilasin farkuilleni.
Mutta ei siinä, eikun rivakasti vaatteiden vaihdon kautta kouluun.
Aamukahvia ennen opettaja soittaa ja kysyy onko harkkapaikka jo ilmoittanut milloin voisimme mahdollisesti aloittaa.
Totean että ei, ei ole soittanut. Ja lisään ajatelleeni soittaa heille päin jos ennen puoltapäivää ei mitään kuulu. Saimme kuitenkin kehoituksen ottaa itse jo yhteyttä, sillä rinnakkaisluokkalaiselle pojalle oli jo kerrottu aloitus ajankohta.
Tässä kohtaa olisi jo ehkä pitänyt miettiä miten ihmeen monta harjoittelijaa kyseinen firma pystyy ottamaan?
Puhelu on kuitenkin lyhykäinen ja tyly: "annettiin teidän harjoittelu paikka sille teidän koulun pojalle. Joo, tiedän että sovittiin teidän voivan aloittaa tällä viikolla, mutta tällä pojalla katsos on auto...."
Selvä sitten, ilmeisesti äijä unohti omat sanansa siitä että työmaat sijaitsevat bussireittien varrella. Tai sitten homma kaatui ihan vaan siihen väärän sukupuoleen(tätäkin on tällä alalla nähty).
Siitä alkoikin sitten koko päivän kestävä puhelimessa roikkuminen ja jokapaikasta tarjottiin vain sitä surullisen kuuluisaa ei oot:a..
No saatiin sitten loppujen lopuski paikka,(sillä että sitä etsi kaksi opiskelijaa ja yksi opettaja ) ja päästään aloittamaan jo huomenna.
Silti koko päivästä jäi paska maku, kun alkukin oli jo niin epätodellisen huono.
Nopean kotona käynnin jälkeen yritän lähteä postiin hakemaan pakettia. Ja kas kummaa, pyörä hajoaa.
Kuinkas muutenkaan.
Taidan kaivautua sänkyyn juomaan teetä ja katsomaan batman elokuvia.
Katsotaan niitä oikeita asioita sitten vaikka huomenna.
ps. Brand New, makes everyday life little bit better<3 nbsp="" p="">
Väsymys on löytänyt kodin luistani.
Kun pysähdyn tai hidastan se ottaa kiinni ja kuiskaa hiljaa mutta päättäväisesti: "anna mennä. Laita silmät kiinni."
Tänään taidan totella sitä, taidan maata illan sängyllä ja hengittää kaiuttimista kantautuvaa musiikkia.
Huomenna ei ole töitä.
Eikä ylihuomennakaan.
Tyhjissä päivissä on jotain mikä kaivertaa sisukaluhin uusia muotoja. En ole edes paikalla vaikka olen. Heräsin eilen illalla sekavan sängyn pohjalta huomaamaan etten käytä päivässä sekunttiakaan miettien todellista elämää.
Olen koko ajan jossain muualla, kotona luen kirjaa, lenkillä lennän tuulen mukana ja haaveilen elämästä jota en koskaan saa. Silmieni edessä pyörii koko ajan filmi. Olen oman elämäni sankari. Pakoilen niin tiiviisti että kaikki pienet todellisuus hetket saavat pääni pyörimään ja tuntumaan raskaalta.
And I have come so far, thought I was so strong
Paniikkikohtauksien jättämien kauhujen valossa
omastakin kodista saa pelottavan.
En nuku enää ovi auki, pistän sen lukkoon ja kuvittelen jättäväni kaikki kauhut ulkopuolelle.
Masennuslääkkeet toimivat tällähetkellä kuin burana murtuneeseen jalkaan.
Poistaa kivun mutta ei ongelmaa.
Ja minä vajoan,
aina vain alemmas
ja alemmas
ja alemmas.
Töihin uppoutuiminen on ihanaa ja sinne mennessä on helppo unohtaa
kuka on. Ja mennä siihen mielikuvaan
jonka muut luovat.
Ei minun oikeastaan tarvitse edes elää.
Olen mielkuva, uppoudun siihen. Kyllä minä leikisti olen tälläinen! Olen, olen!
Ja sitten tulen kotiin enkä tunnista iteäni enää peilistä.
The truth is I just fed myself a lie For too long.
Menen ylös, menen alas.Kuljen oikealla ja vasemmalla. Katselen tähtiä, poltan tupakan. Seuraan katkoviivaa kartassa. Yritän löytää keskelle. Sinne jossa olen kokonainen.
