We'll have the time of our lives...

...Although we're dying inside

Naarmuja käsivarsissa on vaikea peittää.
Hävettää.
Pelottaa.

En tahdo mennä ensi viikonloppuna harkkoihin ollenkaan jos nämä jäljet vielä näkyvät.
Miten en taaskaan osannut olla. Tanssiporukan arvioivien silmien alle meneminen tuntuu pahimmalta rankaisulta ikinä. Jotenkin niiden edessä tunnen epäonnistuneeni kaikessa.
Tunnen itseni pieneksi, epäonnistuneeksi.
Vajaavaiseksi.
Kaikki muut opiskelevat tai käyvät töissä. Parhaimmat molempia.
Olen vain turhake siinä porukassa.
Ja naarmuni hävettävät. Muuten en niistä jaksa välittää eivät ole pahoja ja näitä pohjakosketuksia tulee vain harvoin. Mutta onnistujien keskellä epäonnistunut yritykseni pitää pää kasassa tuntuu loputtoman tylyltä. Enkä halua puhua siellä näistä mitään. En halua mennä, mutten voi jäädä poiskaan.
Apua?

Escape

Päästin irti, iskin vapaalle illaksi.
Nauru lähtee näköjään helpommin ja vapaammin kun ottaa vähän viinä.
Tanssin, join, hulluttelin, poltin muutaman tupakan. Se siitä lakosta.

 Loppuillasta kuulin että olisin saanut mennä kaverin tyhjänä olevaan asuntoon yöksi, kun hän kämppää poikaystävänsä luona.
Tästä kiitin ja kieltäydyin kauniisti sillä en tietenkään ollut ottanut lääkkeitä mukaan.
K vaan hymyili ja käski seuraavalla kerralla ottamaan ne mukaan, sillä tarjous olisi silloinkin voimassa.

Viimeaikoina olen lakannut valehtelemasta. Kertonut että käytän seka masennus&muita mielialalääkkeitä ja että sairastan masennusta. Vähän hankalaa kun jotenkin sisäänrakennettuna se että näitä kuuluu hävetä. Mutta en suostu siihen enää.
Ja ihmiset ovat ottaneet sen ihan hyvin,
Taino, ainakaan kukaan ei ole naaman edessä sanonut mitään.

Mutta takaisin eliseen. Olin niin hyvällä tuulella koko päivän, tein opinnäytetyötä vähän matkaa. Sen pitää olla valmis 21-päivä, joten no hätä. Sitten kävin ostamassa viiniä ja muutaman oluen illaksi. Alkossa taaskaan eivät uskoneet täysikäseksi. Ja sain kuulla että olin onnekas kun näytän yli seitsemän vuotta nuoremmalta kuin oikeasti olen. Vähän huvittavaa sinänsä.
Ilta oli todella onnistunut ja miulla oli oikeasti hauskaa, mitä ei ole ollut sen jälkeen kun tulin hiihtolomaa viettämästä.

Nyt vielä hiukan opinnäytetyötä ja sitten illalla telkkaria.

Vihaamassa, suotta?

En vihaa mitään niin paljoin kuin nöyryyttämistä.
Ja sitä sain tänään roppakaupalla.

Vihaan sitä tunnetta kun joku tahallaan koittaa saada tuntemaan typeräksi.
Sain koulussa melkein paniikkikohtauksen, enkä haluaisi mennä sinne ollenkaan huomenna.
Illalla kaveri joka tuli värjäämään hiuksiani, pilkkasi sotkuista huonettani.
Toinen hermo osuma samana päivänä ja olin valmis itkemään. Taas kerran.
Tämä viikko ei vain ole miuta varten.

Panic!

"Oletko koskaan pelännyt kuolemaa?"

En, ennenkuin viimeyönä.

Öistä tuntuu tulleen  miulle vihollinen nro.1.

Eilen illalla kotiin tullessa olin rauhaton ja en pysynyt paikallani ollenkaan. Olin vakuuttunut katsovani oscarit. Mutta iltalääkkeiden jälkeen alkoi tuntua etten jaksakkaan valvoa.

Jostain syystä iltalääkkeet on alkaneet tehdä todella pahan olon. Sydän hakkaa ja pyöryttä ja oksettaa. Normaalisti vain nukahdan kärsien tai riudun hereillä kamppailen oman pääni kanssa.

Mutta eilen.

Sain pahoinvoinnista niin kovan paniikkikohtauksen etten tiennyt miten päin olisin ollut. Pelkäsin niin paljon, sydän hakkasi ja teki mieli huutaa ja itkeä. Olin jostain käsittämättömästä syystä aivan varma että kuolen. Ja se, se pelotti ja hirvitti aivan suunnattomasti.

Hassua, aina toisinaan mietin kuolemaa armahtavana pois pääsynä. Mutta kipuillessani sängyllä paniikkieni keskellä tajusin ettei kuolema todellisuudessa ole se mitä tahdon. Vaan tämän pitkän ja käsittämättömän masennusten, paniikkien, manioiden loppuminen. Sitä minä oikeasti tahdon.

Taino, oikeastaan sen tajusin vasta aamulla kun yön kauhut olivat vihdoin jättäneet minut rauhaan.

Ja vaikka edellisessä postauksessani niin vakuutin muistuttelevani itselleni että paniikki on aivokemikaaleissa ja että minulla on ihmisiä joille soittaa sellaisena hetkenä. Täytyy tunnustaa, mikään niistä ei tullut mieleen sillä hetkellä. Olin täysin lamautunut pelkojeni keskelle ja jopa yksinkertainen sisään ja ulos hengittäminen tuntuivat raskaalta ponnistelulta.

Nämä paniikit antaisin kyllä mielelläni pois jos joku suostuisi ne ottamaan.

Keväällä ja keväälle.

Mikä vaeltaa, kun et sinä enkä minä.Mikä vaeltaa. 

Runo joka inkarnoituu elämästä elämään, meidän poissaolomme kullanmusta.

 Juoksee vesi vastaan, kevään virta, ja sinä juokset kengät kädessä.

Kevät alkaa pienesti pikkuhiljaa pitenevinä päivinä.

Kevät alkaa sulavana lumena.

Mutaisina hiekkateinä. 

Muistilista keväälle(poistamaan ahdistusta):

• Lopeta koulun stressaaminen se sujuu kyllä.
• Tee rauhassa opinnäytetyö loppuun(Älä stressaa!)
•  Vietä synttäreitä, oikeasti, pidä juhlat! Täytät 25 vain kerran!
• Mene hame päällä joka paikkaan, ihan vain koska ei ole enää kylmä ja siihen on mahdollisuus.
• Unohda tyyli sivustot ja laita päälle se kirkuvan keltainen villapaita kerran, ja laita sitten kaappiin odottamaan ensi talvea.
• Vietä ikimuistoinen vappu, näe kavereita. 
• Nauti lisääntyvästä auringosta.
• Hengitä, kevät sujuu kyllä.
• Hengitä.
• Välillä on okei tipahtaa kyydistä päiväksi. Mutta se ei tarkoita eponnistumista, Se tarkoittaa että olet elossa ja ihminen.
• Ei kenelläkään ole kaikki päivät pelkkää ruusuilla tanssimista, joten älä pode huonoista päivistä huonoa omaatuntoa.
• Annetaan keväälle mahdollisuus näyttää että sekin on mukavaa aikaa. 
• Hengitellään.
• Muista paniikki johtuu vain aivokemikaaleista. Ei siitä että olisit huono ihminen.

Tässä minun kevät listani. Miltä sinun näyttää?

Bones Exposed

A cut cannot heal,

unless you leave it alone.

I'll open mine daily,

leaving bones exposed.

Oletko koskaan nähnyt painajaisia menneestä?

Varmasti olet, et vain muista sitä nyt. Minä muistutan itseäni menneestä aina toisinaan. 

Muistan lukeneeni joskus että, se joka unohtaa menneen.  On tuomittu toistamaan sen.

Mutta siitä on ehkä tullut liian suora ohjeviiva elämälleni. Pitäisi antaa vanhojen haavojen mennä kiinni omalla ajallaan. Eivät ne muuten parane. Ei auta, vaikkakin vahingossa repisi ruvet auki.

Se haava vuotaa aivan samalla tavalla ja veri on edelleen saman väristä.

Omat ohjeeni ihmisiä kohtaan ovat viimeaikoina olleet yksiselitteiset:

Älä tunne.

Älä tutustu.

Älä luota.
Älä huoli, ei yksinäisyys ole niin paha.

Yritän opetella uusia elämänohjeita, mutta tähänasti en ole saanut sitä toimimaan luontevasti. Se tuntuu ihan kuin yrittäisin opetella lentämään liimaamalla sulkia takin hihoihin. Toivon ettei jonain päivänä tarvitsisi enää yrittää tuskalla, vaan se tulisi luonnostaan.

Mutta onneksi minullakin on ihmisiä jotka eivät päästä irti, joista minä en voisi kuvitella päästäväni menemään. Meidät on aika ommellut yhteen niin tiiviisti.
Kiitos<3>

Being hypersensitive could be described as being allergic to life.

Tämä teksti on yhden random novellin innoittama.

Sillä mikä se oli ei ole sinänsä väliä. Koska oikeastaan aihe ei ole ne novellit, vaan miun ylikierroksilla toimiva tuntoaistini.

Sitä voisi kutsua myös tunteiden säätelyn ylikierroksiksi sillä otan kaiken aina "liian raskaasti." Muistan eräänäkin aamuna lukeneeni suht surullisen novellin, vähän niinkuin äsken, ja olin surullinen koko päivän. Aamusta iltamyöhään kannoin sisällä sellaista pahaa oloa etten päässyt siitä eroon millään. Kannoin fiktiivisten ihmisten pahaaoloa mukanani koulun työmaalle ja takaisin.

Ja kyse oli vain novellista!

Joten voitte kuvitella millaista on olla oikeiden ihmisten kanssa tälläisten yliherkkyyksien kanssa.

Not so nice. 

Olen aina ensimmäinen joka alkaa itkeä ja viimein joka lopettaa. Mutta ei pelkästään negatiivisia tunteita, vaan myös ne hyvät fiilikset. Menen aivan kaikkeen mukaan ja saatan tunteideni kanssa mennä niin sanotusti nollasta sataseen kahdessa sekunnissa pysähtymättä ottamaan edes happea välillä. Olen aivan innoissani, hyperaktiivinen ja nauran ja nauran ja nauran. Vaikkakin pinnanalla se tuntuu vielä kuluttavammalta kuin suru koska se on tunteena niin voimakas.
Se on myös osa syy siihen että jaksan vain tietyn määrän sosiaalisia kontakteja, koska tuntuu että ihmisten kanssa oleilu on todella uuvuttavaa. Menen mukaan toisten fiiliksiin niin vahvasti, että unohdan omani. Tämä saattaa vaikuttaa ihan toimivalta ja siltä että, eihän tuo nyt niin paha ole.
Ongelma on siinä etten aina tässä tunteiden ristiaallokossa tunnista mikä ajatus on minusta ja mikä muista lähtöisin. Joka sotkee jo ennestään sekavaa minä-kuvaani entisestään. Ja kun siihen lisää sen miten huono olen ilmaisemaan näitä tunteita ulospäin, on kasassa mukava pieni keitos joka meinaa kokoajan kiehua yli. Mutta ei sitten teekkään niin. Se tuntuu siltä kuin sisällä riehuisi hirmu myrsky ja pakottava tarve näyttää tyyneltä ulospäin. Ainoat tunteet jotka tästä pääsevät läpi on tällähetkellä hyperaktiivisuus ja saatankin vaikuttaa hulluksi tulleelta durasel pupulta muiden mielestä.
Olen ihan vasta vimeaikoina saanut tulostettua tämän hoitaville tahoille ja nyt olisi ilmeisesti tarkoitus opetella löytämään keino jolla voisi keskittyä omaan sisäiseen kuvaan ja olla peilaamatta niin paljon toisilta. Varsinkin kun peilini tuppaa usein olemaan hieman samea ja rikkinäinen.