The Cousin of Death

Menin tänään kahdeksaksi kouluun, mutta kipitin sieltä jo yhdentoista jälkeen pois, kun ahdistuskertoimet alkoivat kasvaa niin kovalla vauhdilla.
Kotiin tullessa riuhdoin päivävaatteet pois ja upposin lakanoiden ja peittojen sekaan.

Nukuin melkein kuusi tuntia ihan kepoisasti, ja vielä tekisi mieli nukkua vähän lisää.
En jaksaisi olla valveilla ollenkaan jostain syystä. Tahtoisin vain kaivautua peitteisiin koko loppuillaksi ja unohtaa tämän hetken.  Vaikka vain täksi illaksi.
Mutta en voi tehdä sitä koska opinnäytetyö odottaa viimeistelyä. Sen palautus on perjantaina. En ole hirveän huolissani siitä, mutta koen silti huonoa omaatuntoa aina kun istun koneella tekemässä jotain muuta kuin sitä.Tahtoisin kerrankn sellaisen hiukan välinpitämättömän-kunhan menee läpi-asenteen kaivettua jostain.
Alan olla nin kypsä tähän jatkuvaan pahaan oloon.
Mutta nyt menen tekemään vedeneristyksiä että pääsen takaisin höyhensaarille.

I believe that we all fall down sometimes

Ulkona tuoksuu jo kevät ja minun on vähän vaikeampi hengittää.
Vuodenaika ahdistus palaa taas täydellä teholla.
Ei,ei ei.
En ole vielä valmis kevääseen.

En aina edes tiedä miksi ahdistun.
Tiedän vain että ikkunoista paistava aurinko saa sisukseni pyörimään epämiellyttävällä tavalla.
Lämpö joka saa kaikki muut hihkumaan innosta. Auringon valo joka lataa joidenkin akut täyteen energiaa.
Vetää minut aivan kuiviin.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Jep, tälläkin on nimi. Kaikella on nykyään. Hieno leima jonka saa otsaan. Minulla on vain niin monta että niistä tuskin saa enää selvää mikä on mikäkin.
Taidan olla jollain tavalla vähän viallinen tapaus.

Ja ainiin tervetuloa uudet lukijat^_^ Teette minut onnelliseksi aina kun huomaan että joku oikeasti lukeekin juttujani.

Tämänpäivän biisi:

We'll have the time of our lives...

...Although we're dying inside

Naarmuja käsivarsissa on vaikea peittää.
Hävettää.
Pelottaa.

En tahdo mennä ensi viikonloppuna harkkoihin ollenkaan jos nämä jäljet vielä näkyvät.
Miten en taaskaan osannut olla. Tanssiporukan arvioivien silmien alle meneminen tuntuu pahimmalta rankaisulta ikinä. Jotenkin niiden edessä tunnen epäonnistuneeni kaikessa.
Tunnen itseni pieneksi, epäonnistuneeksi.
Vajaavaiseksi.
Kaikki muut opiskelevat tai käyvät töissä. Parhaimmat molempia.
Olen vain turhake siinä porukassa.
Ja naarmuni hävettävät. Muuten en niistä jaksa välittää eivät ole pahoja ja näitä pohjakosketuksia tulee vain harvoin. Mutta onnistujien keskellä epäonnistunut yritykseni pitää pää kasassa tuntuu loputtoman tylyltä. Enkä halua puhua siellä näistä mitään. En halua mennä, mutten voi jäädä poiskaan.
Apua?

Escape

Päästin irti, iskin vapaalle illaksi.
Nauru lähtee näköjään helpommin ja vapaammin kun ottaa vähän viinä.
Tanssin, join, hulluttelin, poltin muutaman tupakan. Se siitä lakosta.

 Loppuillasta kuulin että olisin saanut mennä kaverin tyhjänä olevaan asuntoon yöksi, kun hän kämppää poikaystävänsä luona.
Tästä kiitin ja kieltäydyin kauniisti sillä en tietenkään ollut ottanut lääkkeitä mukaan.
K vaan hymyili ja käski seuraavalla kerralla ottamaan ne mukaan, sillä tarjous olisi silloinkin voimassa.

Viimeaikoina olen lakannut valehtelemasta. Kertonut että käytän seka masennus&muita mielialalääkkeitä ja että sairastan masennusta. Vähän hankalaa kun jotenkin sisäänrakennettuna se että näitä kuuluu hävetä. Mutta en suostu siihen enää.
Ja ihmiset ovat ottaneet sen ihan hyvin,
Taino, ainakaan kukaan ei ole naaman edessä sanonut mitään.

Mutta takaisin eliseen. Olin niin hyvällä tuulella koko päivän, tein opinnäytetyötä vähän matkaa. Sen pitää olla valmis 21-päivä, joten no hätä. Sitten kävin ostamassa viiniä ja muutaman oluen illaksi. Alkossa taaskaan eivät uskoneet täysikäseksi. Ja sain kuulla että olin onnekas kun näytän yli seitsemän vuotta nuoremmalta kuin oikeasti olen. Vähän huvittavaa sinänsä.
Ilta oli todella onnistunut ja miulla oli oikeasti hauskaa, mitä ei ole ollut sen jälkeen kun tulin hiihtolomaa viettämästä.

Nyt vielä hiukan opinnäytetyötä ja sitten illalla telkkaria.

Vihaamassa, suotta?

En vihaa mitään niin paljoin kuin nöyryyttämistä.
Ja sitä sain tänään roppakaupalla.

Vihaan sitä tunnetta kun joku tahallaan koittaa saada tuntemaan typeräksi.
Sain koulussa melkein paniikkikohtauksen, enkä haluaisi mennä sinne ollenkaan huomenna.
Illalla kaveri joka tuli värjäämään hiuksiani, pilkkasi sotkuista huonettani.
Toinen hermo osuma samana päivänä ja olin valmis itkemään. Taas kerran.
Tämä viikko ei vain ole miuta varten.

Panic!

"Oletko koskaan pelännyt kuolemaa?"

En, ennenkuin viimeyönä.

Öistä tuntuu tulleen  miulle vihollinen nro.1.

Eilen illalla kotiin tullessa olin rauhaton ja en pysynyt paikallani ollenkaan. Olin vakuuttunut katsovani oscarit. Mutta iltalääkkeiden jälkeen alkoi tuntua etten jaksakkaan valvoa.

Jostain syystä iltalääkkeet on alkaneet tehdä todella pahan olon. Sydän hakkaa ja pyöryttä ja oksettaa. Normaalisti vain nukahdan kärsien tai riudun hereillä kamppailen oman pääni kanssa.

Mutta eilen.

Sain pahoinvoinnista niin kovan paniikkikohtauksen etten tiennyt miten päin olisin ollut. Pelkäsin niin paljon, sydän hakkasi ja teki mieli huutaa ja itkeä. Olin jostain käsittämättömästä syystä aivan varma että kuolen. Ja se, se pelotti ja hirvitti aivan suunnattomasti.

Hassua, aina toisinaan mietin kuolemaa armahtavana pois pääsynä. Mutta kipuillessani sängyllä paniikkieni keskellä tajusin ettei kuolema todellisuudessa ole se mitä tahdon. Vaan tämän pitkän ja käsittämättömän masennusten, paniikkien, manioiden loppuminen. Sitä minä oikeasti tahdon.

Taino, oikeastaan sen tajusin vasta aamulla kun yön kauhut olivat vihdoin jättäneet minut rauhaan.

Ja vaikka edellisessä postauksessani niin vakuutin muistuttelevani itselleni että paniikki on aivokemikaaleissa ja että minulla on ihmisiä joille soittaa sellaisena hetkenä. Täytyy tunnustaa, mikään niistä ei tullut mieleen sillä hetkellä. Olin täysin lamautunut pelkojeni keskelle ja jopa yksinkertainen sisään ja ulos hengittäminen tuntuivat raskaalta ponnistelulta.

Nämä paniikit antaisin kyllä mielelläni pois jos joku suostuisi ne ottamaan.

Keväällä ja keväälle.

Mikä vaeltaa, kun et sinä enkä minä.Mikä vaeltaa. 

Runo joka inkarnoituu elämästä elämään, meidän poissaolomme kullanmusta.

 Juoksee vesi vastaan, kevään virta, ja sinä juokset kengät kädessä.

Kevät alkaa pienesti pikkuhiljaa pitenevinä päivinä.

Kevät alkaa sulavana lumena.

Mutaisina hiekkateinä. 

Muistilista keväälle(poistamaan ahdistusta):

• Lopeta koulun stressaaminen se sujuu kyllä.
• Tee rauhassa opinnäytetyö loppuun(Älä stressaa!)
•  Vietä synttäreitä, oikeasti, pidä juhlat! Täytät 25 vain kerran!
• Mene hame päällä joka paikkaan, ihan vain koska ei ole enää kylmä ja siihen on mahdollisuus.
• Unohda tyyli sivustot ja laita päälle se kirkuvan keltainen villapaita kerran, ja laita sitten kaappiin odottamaan ensi talvea.
• Vietä ikimuistoinen vappu, näe kavereita. 
• Nauti lisääntyvästä auringosta.
• Hengitä, kevät sujuu kyllä.
• Hengitä.
• Välillä on okei tipahtaa kyydistä päiväksi. Mutta se ei tarkoita eponnistumista, Se tarkoittaa että olet elossa ja ihminen.
• Ei kenelläkään ole kaikki päivät pelkkää ruusuilla tanssimista, joten älä pode huonoista päivistä huonoa omaatuntoa.
• Annetaan keväälle mahdollisuus näyttää että sekin on mukavaa aikaa. 
• Hengitellään.
• Muista paniikki johtuu vain aivokemikaaleista. Ei siitä että olisit huono ihminen.

Tässä minun kevät listani. Miltä sinun näyttää?