Käärmeitä.

On hankala vakuuttaa ihmisille että on jo täysin kunnossa kun samalla toinen puoli aivoista miettii paljonko vaaditaan tenokseja siihen ettei tarvitsisi enää herätä.
Ja kun on pakko miettiä tarkkaan että osaa sano, miltä tuntuu?
Millainen olo siulla on?
Kaikki pitäää miettiä niin tarkkaan.Miltä tuntuu?
Kaikkein vaikein kysymys. Jättää miut sisältä tyhjäksi. En osaa heti vastata. Ja kun vastaan se tulee epävarmasti, hapuillen.

Miltä minkäkin kuuluu edes tuntua?
Saan ahdistuksia oudoista asioista. Luin yhden animen juonta, ja se aiheutti niin paljon kipua. Miksi? En osaa vastata.
Joku fisku ihminen sanoisi että ne on heijastuksia, kun miulla kerran on dissosiointi taipumusta.
Mutta heijastuksia mistä?
Oon nykysin vaan valittanut tänne. Ei mikään ihme ettei kukaan jaksa kommentoida enää.
Eikai kukaan jaksa tekstista toiseen lukea miten toisella on paska elämä.
Miun psykologin loppu lausunnossa luki että oon kroonisesti itsekriittinen ja ärtynyt.
Enemmän totta kun tahtosin myöntää.
Ärtymys on on jotain niin sietämäätöntä. Kuvittele sellanen iso käärme sisälles, se luikertelee ja vaihtaa asentoa. Ja aika ajoin se upottaa hampaat johonkin kohtaan siun kroppaa. Ja se myrkky leviää tasasen varmati ympäri kehoa. Se ärtymys on samanlaista. Se on koko ajan läsnä, ja vaan oottaa syytä nousta pintaan. Jollon se jättää vaan tuhoa taakseen.
Äiti huutaa miulle tästä tasasin väliajoin.
Miksi pitää ärtyä niin pienistä asioista?
Miksi ei vaan voi antaa olla?
Sie suutut täysin tyhjästä.
Ilman mitään syytä.
Älä nyt TAAS kehtaa.
Ja yritän selittää sille etten voi tälle mitään. En osaa ohjailla tätä suuttumista. Se pyyhkii miut mennessään ja jättää jälkeensä muistamattomuuden, miksi tääkin haava piti taas repiä auki?

You tasted of chocolate and sorrow

Värjäsin hiukset taas vaaleiksi.
En osaa päättää millaiset hiukset tahtoisin. Miltä tahtoisin näyttää.
Mutta tiedän etten tahdo näyttää tältä.
En tiedä mitä oikein ootan. Mutta säikähdän usein kun katson peiliin.
Ainiin.
Tuon näköinenhän mie olenkin. Ja kuten olen sanonut en aina edes tunnista omia kasoja. Se on pelottavaa. varsinkin jos sattuu vilkaisemaan sivusilmällä peiliin. Monta kertaa säikähtänyt. Että kuka saatana täällä on.
Ai se oonkin vaan mie.
Huops.
Oman hoitajan mielestä oon taas vakavampi. Vähemmän hymyilevä.
Jaa en tiedä.
Enkä jaksakkaan.
I'm like Brian and I'm missing my Michael.
Ps. Miun ottama kuva. Otettu sillon kun olin suljetulla.

no comments

En jaksa.
Oon kuumeessa, ja väsyttää ja vituttaa.
Kaikki tuntuu paskalta tänään.

känninen kuva postaus,

I crack a family tree and,Chopped off all of the branches

Yksi kappale väsyneitä ihmisiä ilmoittautuu.
Oon oikeasti aivan poikki, leiri vei henkiset voimat kun oli pakko olla koko ajan niin läsnä ja keskittyä kaikkeen. Miun päivittäisiin eskapismeihin ei siis ollut aikaa, ja se sai miun ajatukset ikävän usein katomaan jonnekkin usvaan.
Tunnen itteni hulluks joka kerta kun ajatuksissa vaeltaa kolmen ihmisen äänet.

Ja kun tuun kotiin joudun vielä meidän perheen keittiö-psykologiks kun iskä kyselee mitä äitin masennukselle ja sulkeutuneisuudelle pitäisi tehdä. Enkä tiedä vastausta. Meidän äiti tuntuu nauttivan siitä että saa aiheuttaa meille huolta ja ahdistusta hokemalla miten ahdistunut on. Ja miten tekisi mieli hypätä sillalta, mutta ei suostu kertomaan miksi. "Ei saa rasittaa lapsia," se sanoo ja hymyilee silleen kieroutuneesti.
Ja mie tunnen itteni väsyneeksi, vanhaksi ja kuluneeksi. Tuntuu että vuodan henkisesti kuiviin. Oikeasti, välillä miusta tuntuu että meidän äiteen ajatukset on jääny jonnekkin ylä-aste ikään kiinni. Samanlaisella teini iän uhmalla se haastaa riitaa meidän iskän kanssa ja alkaa huutaa jos siltä kysyy jotain.
Pitäisi soittaa tuosta käytöksestä jollekkin ja kysyä apua. kaikilla vaan alkaa mennä jo hermot ja voimat.
Ja mie oon niin väsynyt. Enkä tiedä miten voisin auttaa. Mihin miun pitäis ottaa yhteyttä. Kun oman pään kasaan saaminenkaan ei onnistu, ja sitten pitäisi vielä karsia kasaan oma äiti.
Apua?

Kuka?

Kuka meni täyttämään tämän pienen bulimikon pakastimen jäätelöllä?
Voisi hakea ne pois.
En syöny, kun pari lusikallista. Ja silti on niin syyllinen olo niistäkin. En aiemmin miettiny näitä asioita. Annoin vaan niiden täyttää miun pään. Kalorit rasvat kaikki hiilihydraatit autto, ei tarvinnu miettiä niitä asioita jotka oikeesti oli ja on vialla. Nyt ne alkaa taas vallata tilaa miun aivoista ja yritän pitää ne etäällä. Koska jos en käy näitä läpi, en koskaan ehkä saa normaalia elämää.
En tahtois joutuu aina syömään lääkkeitä.
En oikeesti tahtois.
Jos pääsen sinne mielenterveyskuntoutukseen joudun ehkä ravintoterapeutille ja fysioterapeutille.
Koitan ajatella ne hyvinä asioina.Jos vaikka se ravintoterapeutti sais järkeä tähänkin puuupäähän.

I wished you were something that you were not,And now this guilt is really all that I got

Now I'm thinking like the mistake I made doesn't hurt
But it's not gonna work
Cause it's really much worse than I thought

Oon väsynyt, ja tuntuu että oon syöny koko ajan. No niinhä mie oon tehnykkin.
Js eilen totesin ettei miuta ja jääkaappia ja vessaa kannata jättää keskenään.
Sen tietää mitä siinä käy.
Ensimmäinen ahmimis-oksennus kohtaus puoleen vuoteen.
Tää ei vaikuta kauheen hyvältä. Onneks porukat on taas kotona, siinä mielessä etten kehtaa oksentaa kun joku on kotona. Seinät on paperin ohuet ja meidän äiteellä hyvä kuulo.
KAveri pilkkasi miuta koko eilisen päivän (leikillään) siitä miten läski oon. Sattui niin paljon. Leikittelin ajatuksella että kertosin miun syömis vammailusta. Ois kiva tietää jatkaisko se sitä pilkkaamista jos se tietäis.