it's too late

I'm holding on your rope,
Got me ten feet off the ground
I'm hearin what you say but I just can't make a sound
You tell me that you need me
Then you go and cut me down, but wait
You tell me that you're sorry
Didn't think I'd turn around, and say...

It's too late to apologize, it's too late

Tänä viikonloppuna tapahtu jotain sellasta jonka jäliltä miun ja yhen tyypin välit ei koskaan palaa ennallee.

Se ahdisteli miuta M.n takia jo aiemmin koska se oli niin mustis. eikä suostunu hyväksymään etten mie ollu kiinnostunu. Ja nyt se soitti miull lauantaina ja uhkas itsarilla. Siinä puhelun aikana ja syytti et se on miun vika.

Eilen se sitten yritti pyytää anteeks ja sano vielä että se on kiitollinen koska mie pelastin sen hengen.

Miksi? Miksi se on niin kiitollinen? En mie sanonu oikein mitään ja oikeesti ois tehny mieli sanoa vaan: anna mennä. Kerran se vaan kirpasee. Hyppää vaan.

Sen jälkeen sen sisko suuttu miulle. Et tää kaikki on miun vika, että oon ihan paska.

Ja seuraavana päivänä annoin sen sille anteeks.

Se syytti miuta siitä etten nää kuin M.n. Ja sitten se tulee miun luokse kylään ja puhuu puolet ajasta tyttöystävänsä kanssa puhelimessa ja pyytää et oisin hiljaa kun se ei muuten kuule.

Kertokaa miten pääni on edelleen kasassa?
Vaikka hajoan pikkuhiljaa paloiksi. Lakaisen itteni sängyn alle.

Lisäks oon yritäny syödä normaalisti, joka lisää ahdistusta. Kuolen tähän. Luin jostan että 15% kaksisuuntaiseen sairastuneista kuolee oman käden kautta. Se on niin masentava luku. Mutta toisaalta. Olen jo antanu sen itselleni anteeksi, etten elä nähdäkseni 50-vuotis päiviäni.