Oon kuoleman väsynyt. Taas kerran.
Latasin tähän uuteen omaan kämppään muuttoon niin paljon epärealistisia toiveita ja odotuksia että oon ihna poikki kun oikea maailma sitten taas potkaskin jalat alta.
En jaksa laittaa enää yhtään tavaraa paikalleen, ja niitä tuntuu tulevan jokapaikasta uusia. Kouluunkin pitäisi tehdä ennakkotehtäviä.
Ja tämän päiväinen äitin kanssa riitelykin puhkas vaan yhen kuplan.
Sen joka on pidätelly miun itkemistä. Ja sen jälkeen oonkin vollottanu täällä kämpässä koko päivän. Ihan tyhmille asioille.
Mutta kun en vaan jaksa.
Ja huomasin taas, kun suutuin äitille, aloin heti miettimään kostoksi että lopetan syömisen ja sen sellaista. Miten nopeasti ja miten pieneksi voin itseni saada. Enkä edes alkuun tajunnut että eihän se meidän äitiä hirveesti liikuttais. Vaan omaan naamaanhan siinä sitten tulisi potkittua.
Mutten voi sille ajatukselle mitään. Se tulee aina ensimmäisenä.
Mietin kyllä että vois vähän katella mitä syö. Osasto aika teki miusta nimittäin aika kookkaan pullan. Ahdistaa kattoa peiliin. Pari kiloa vaan pois, ei se oo paha.
Mulla oli samoja ajatuksia ku sulla, jos joku kävi vittuilemaan. Ajattelin, et laihdutan kostoks koska tiedän et se sattuis mun läheisiin eniten. Tosin, se sattu mmuhun itteeni vielä enemmän, joten loppupeleissä kukaan ei hyötyny mitään. Oot arvokas ja kaunis etkä mikään pulla, kaukana sellasesta!! Voimia <3
VastaaPoista