Eitherway, there is no more space to leave any scars.

Aika kuluu,hitaasti. Tuskallisen suorastaan, mutta se silti kuluu. Kun miettii menneitä, vuodet tuntuvat niin pitkiltä ja tuskaisilta. Tuntuu ihan kuin siitä osasto ajasta olisi jo sata vuotta. Pitää ihan pinnistellä ja järkeillä että tajuaa että eihän se niin ole. Olen ollut lamaantuneen kuollut viime kuukaudet. Pakoilut kaikkia ja kaikkea. Maannut kämpän lattialla. Mikään ei ole kiinnostanu, eikä innostanut, joten jämähdin sitten sihen tilaan. En jaksanut nähdä vaivaa päästäkseni siitä ylös. Kesä. Voi hiton kesä minkä aina teet. En osaa olla. Kuumuus tuntuu vaan ahdistavalta. Tahtoisin pitää monta kerrosta vaatteita päällä ettei kukaan vaan huomaam miten paljon olen lihonnut lattialla makaamis ajan jakson aikana. Ulkona on liian kirkasta, liian valoisaa. Tahdon kunnon pimeän yön. Nyt sitä ei erota millään päivästä. Tämä tämmöinen elämä tuntuu turhalta. Se ei tunnu elämiseltä yhtään. Olen pysähtynyt ja peityn pölyn alle. Minä olen unohtanut kohta kokonaan ulkomaailman. Ja ilmeisesti ulkomaailma on unohtanut minut, sillä kukaan ei tule kaivamaan täältä pöly kerrosten alta enää pois. Tai sitten ne vaan antoivat periksi kun en jaksanut nousta lattialta vastaamaan puhelimeen, joka soi aina vaan harvemmin. Kestä vielä hetki. Kohta alkaa syksy. Kohta tulee taas pimeää. Pimeässä on helpompi hengittää.