Sellaisena jonne ei päästä ketään sellaista, jota ei tunne, jota hiukan pelkää, tai sitten rajoittuu siihen, että sinne saavat saapua vain harvat ja valitut.
Ja sitten, ihan tavallisena päivänä, menee ja kutsuu kaikki. Ei täysin outoja ihmisiä, tietenkään. Mutta puolituttuja.
Sellaisia, jotka tuntee, muttei tunne kuitenkaan.
Niin kuntoutusryhmäläisiä. Ne jotka tunnet, tunnet ongelmat, ihmisuhdesotkut, diagnoosit, lääkitykset. Kaiken. Mutta kuitenkaan et mitään.
Aviopuolisoita ei mainita nimeltä, lapset jäävät anonyymeiksi hahmoiksi ja kaikki normaali arki, jää syrjään puheista.
Tämä asunto jonne kutsu esitettiin, oli silti minun asuntoni. Minä itse, kutsuin nämä kaikki ihmiset. Normaalisti, en pyydä tänne ketään.
Edes tanssiryhmäläiseni eivät ole käyneet täällä kertaakaan. Syy on yksinkertainen ja silti niin pirun monimutkainen. Tämä paikka on yhtäaikaa ihana ja aivan kamala.Rakastan ja vihaan tätä.
Osan aikaa tunnen oloni vieraaksi täällä, en osaa olla kotoisasti, ihan kuin olisi jonkun luona kylässä. Ja yrittää olla varovainen kaiken suhteen. Ettei vahingossakaan tee mitään kiellettyä.
Osan aikaa tämä paikka, on minun pakoluolani, pelastukseni kaikelta ulkomaailmalta. Se on aikaa jolloin en vaivaudu tekemään mitään, en siivoamaan, en pesemään pyykkiä. Tiskaamisestakaan ei ol huolta koska en jaksa laittaa ruokaa tai syödäkkään. Makaan lattialla,jos sinne vielä pyykkien sekaan mahtuu.Ja käperryn kotiini, pesääni piiloon.
Joten miksi, miksi en anna itselleni lupaa pitää tätä vain minulla itselläni? Kun en kuitenkaan osaa olla luontevasti täällä kun joku on kylässä.
Tuokin taulu, onkohan se koko ajan ollut vinossa? Mitähän muut miettivät? Ihme tyyppi osaa taulujakaan laittaa suoraan. Ja mikähän tämäkin juliste on olevinaan?
En pysty olemaan arvostelematta. Pääni ei ole hetkeäkään hiljaaa, vaan se koko ajan miettii, mitähän nämäkin tästä tai tuosta ajattelevat. Ja tuntuu että asuntoni ei riitä, että minä, en riitä. Miten paljon asuntoni heijastelee minua? En uskalla laittaa musiikkia soimaan, koska en uskalla ajatellakkaan millaisiin ulottuvuuksiin päässäni kuuluva ääni pääsisi. En halua esitellä mitään enää enempää, koska tämäkin tuntuu jo vähän tungettelulta. Liian henkilökohtaiselta. Mitä pitempään vieraat viipyvät sitä kovempaa ääni päässäni huutaa.
Kuntoutusryhmän lähtiessä, minun pitää istua hetki lattialla ja ihan vain hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye