Se aika vuodesta lähestyy taas.
Se kun pitäisi kerääntyä perheen kanssa yhteen. Olla onnellinen ja kiitollinen läheisistä ihmisistä. Varsinkin perheestä. Laulaa suureen ääneen joululauluja. Hyöriä onnellisena keittiössä. Koristella koko perheen voimin taloa ja näyttää muutenkin täydelliseltä ulospäin. Hymyillä niin että posket on krampissa kuukauden verran.
Kyllähän te tiedätte, vähän niinkuin kaikissa telkkarissa pyörivissä joulumainoksissa on tapana.
Nostakaa käsi ylös, jos teidänkin tekee mieli vain oksentaa kun näette niitä.
Täksi jouluksi olin suunnitellut leave me the fuck alone! ratkaisun täällä jyväskylässä. Mutta se ainut ihminen meidän perheessä joka oikeasti välittää miusta, ei antanut siihen lupaa eikä mahdollisuuta. Joten minä menen jouluksi mummolaan.
Vähän niinkuin silloin kun olin pieni, ja kun äiti ja iskä olivat aina töissä. Niinkuin silloin kun vielä uskoin joulupukkiin ja kyttäsin ikkunan takana meneviä tonttuja. Paljon on muuttunut, enää ei ole joulukoristeiden tulvaa, ei joulukortteja. Eikä ukkia jonka syliin käpertyä, kun joulupukin odotus käy pitkäksi ja alkaa väsyttää. Silti, veikkaan että tästä joulusta tulee valoisampi kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana vietetyistä yhteensä. En kaipaa joululahjoja enkä ruokia. Mutta kaipaan joulun tunnelmaa. Ehkä tästä tuleekin hengellisesti nostalgia joulu. Kiitos mummin, joka on paras. Ja joka tulee aina olemaan. Kiitos siitä, että olet antanut minulle palasia ehjästä lapsuudesta, rakkaudesta, todellisesta välittämisestä. Sinä ja ukki kasvatitte meidät parhaanne mukaan. Ja siitä tulen aina olemaan kiitollinen. Ja toivon todella, että kun ukki katselee meitä täällä, että hän voisi hymyillä ja sanoa: kyllä minun tyttöni pärjää, ja että olen niin ylpeä siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye