Vuoden alku. Kaiken uuden alku kaiketi.
Ei ihan vaan tunnu siltä.
En vaan pysty unohtamaan. Porukoilla olo ajaa miut hulluuteen. Kaikki ne sanomattomat asiat roikkuu ilmassa. Iskän känninsekainen huokaus:"kukaan ei oo koskaan kiinnostunut miun asioista." Aiheutti miun sydämmen tippumisen polvien tasolle.Seuraavan päivän tupakka keskustelu siitä miten äiti sekoaa. Miten pitää saada raha-asiat,talo, mökki, kaikki selvitettyä ja järjestykseen ennen kuin siltä katoaa viimeisetkin järjen rippeet.
En tuntenut sillä hetkellä mitään. Olin järkevä ja rauhallinen.
Sain raivarinkin kerran. Vaikka lupasin itelleni etten ratkea raivoamaan enää. En suostu, en jaksa enää.
Mutta siinä vaiheessa kun äiti huusi ja haukkui itsekeskeiseksi, kiittämättömäksi paskapääksi, en vaan pystynyt enää. Joten huusin ja huusin. Vaikutus oli sama kuin olisi huutanut seinälle. Kaikki sanat vain kimpoilivat pois. Niitä ei kuunneltu, niihin ei jaksettu kiinnittää huomiota.
Ainakun onnistun jollain tavoin saamaan itelleni mielenrauhan. Menetän seen samantien ja tajuan ettei sitä koskaan ollutkaan. Kuvittelin kaiken koko ajan, miun mielenmaisemaa värjänneet värit valuu pastelleina vesisateessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye