Kukaan ei kato kieroon jos jättää kaiken lautasella olevan syömättä jos heittää asiasta vitsiä samalla.
Vähän keventää tunnelmaa kertomalla että aikoo syödä illalla jäätelöä, samalla kun kattoo telkkaa ja pam! Poissa pälkähästä.
Olen tainnut oikeastaan kunnolla alkaa sisäistää sitä faktaa, ettei syömishäiriö tarkoita että on alipainoinen. Vaan sitä, ettei voi syödä mitään ilman itkemistä ja tunnon tuskia. Pahoinvoinnista on tainnut tulla päivääni pysyvä seuralainen. Korvaan kaiken ruuan kofeiinilla, siihen pisteeseen asti että sydän tykyttää ylikierroksilla ja oksettaa.
Mutta en voi sanoa tätä ääneen. Haluaisin toisaalta huutaa sieluni pohjasta että tarvitsen apua.
Toisaalta masokisti sisällä käskee yrittämään kovemmin. EI RIITÄ! Paino alemmas jumalauta!
Sitten saatan saada viidentoista minuutin päästä syyllisyyskohtauksen omista syömisvammailuistani ja haluta parantua.
Yleensä tämä kestää noin viidestä minuutista viiteentoista minuuttiin.
Mutta on sekin jotain.
Kaiketi.
ps. miun muru aloitti uuden blogin. Käykää tsekkaamassa täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye