please take me with you when you leave

Because happiness can be found even in the darkest of times,

if only one remembers to turn on the light.

Tämä pääsee vihdoin muuttamaan omaan asuntoon. Pois asuntolasta. Enää ei tarvitse jaksaa kuin perjantaihin asti. Sitten vähän helpottaa taas hetkeksi. Vähän tosin jo jännittää se että millainen kämppis miulle tulee. Mutta jos oon selvinny tässä, niin selviin siinäkin. Ehkä.

En uskalla heittäytyä liialliseen positiivisuuteen. Rysähtää kuitenkin.

to let sleeping werewolves lie

My head is always spinning
From this dizzy blurry vision
And my stomach has had enough! 
I feel like a lady
That is pregnant with a baby
Cause I'm always throwing up!

For goodness sake! Where is my self control?

Laitoin tänään viestiä omalle hoitajalleni, siis sille jolla kävin ennen kuin muutin.
Ja pyysin, melkein rukoilin jotain aikaa. Jotain keskustelu apua. Saa nähdä tuliko siitä mitään hyödyllistä. Mutta ainakin tiedän yrittäneeni.

Kävin kaupassakin koulun jälkeen, tarkoitus oli ostaa ruokaa. No ei ihan sujunut. Päädyin vain mehukeittoon ja tuoreeseen inkivääriin.
Turva ruuat here I go again. Shit.
Miten en osaa pitää itteäni kasassa? En edes tajunnut silloin, miten paljon helpompaa on kun on joku jolle voi kerran viikossa käydä kertomassa huolet. Kuvaterapia oli ihan unelma miulle. Se oikeesti toimi. Mutta kun tuli tarve päästä eteenpäin elämässä. Enkä mie tätä muuttoa kadu, ei sillä. Rakastan tota koulua.
Tää vaan kun ei ole kauheasti ketään tuttuja täällä, tää yksinäisyys, ei sovi miulle.

ad-dic-tion

Olo, jolloin tahtoisin taas vaan heittää kaikki ruuat roskiin,

unohtaa parantumisen 

ja hautautua laihduttamisen tuomaan hurmio tilaan.

Hetki, jolloin parasta on kun juoksee niin pitkään ettei pysy melkein pystyssä.

Hetki, jolloin en tiedä enää kumpi puoli on voitolla.

 

Parantunut hoidosta huolimatta.

Tervehdys taas.

Täällä on ollut taas kerran hivenen hiljaista. Olin viime viikon nimittäin Turkissa, tanssi festareilla.
Tultiin sunnuntai aamuna pois.
Oli kummallista mennä tänä aamuna taas kouluun. Tai onhan se kummalliselta tuntunut koko ajan. Ei jotenkin aivot pysty käsittämään että oon opiskelia.

Silloin ennen kun lähdin reissuun menin porukoille yöksi, pakkailemaan tavaroita sun muita. Siellä odotti se kirje josta omahoitaja olikin miulle jo puhunut. Eli lähete tänne paikkakunnalle missä nyt oleskelen. Oli aika karua luettavaa. Lähinnä siksi että olivat menneet vaihtamaan miun diagnoosin kertomatta miulle mitään.
Kaksiuuntaisesta, epävakaasta persoonallisuushäiriöisestä olikin tullut keskivaikeasti masentunut sosiaalisia tilanteita pelkäävä. En edes tiennyt että noin voi tehdä?
Tarkoittaako se että on kaksisuuntaisessa menossa tasainen jakso sitä että se voidaan muuttaa joksikin muuksi papereissa? Kiva alkaa tätä sotkua sitten ratkomaan jos edes saan mitään aikaa noilla.
Lisäksi ilman miulle ilmoittamista oli papereihin ilmestynyt:
Olemme suunnitelleet hoidon lopettamista syksyn 2012 aikana. Ja toivomme että potilas saisi jotakin hoitoa tähä suuren elämäntilanne muutokseen.

Anteeksi mitä?

Milloin minä olen tälläiseen suostunut? Miksei miuta oo informoitu asiasta ollenkaan? Tulee todella typerä olo kun joutuu lukemaan tälläistä virallisesta lähetteestä. Mistä ne edes tietää että tuolla lähetteellä edes pääsee mihinkään? Tai että kuinka kauan pitää odottaa? Katsovat kumminkin että, kyllä tuo pärjää itekseenkin. Annetaan sen vain olla.

Pieni ääni pään sisällä sanoo, että ne antoivat vaan  periksi.

don't make me fall. Not now

Rakastan näitä kahta kuvaa. Ne kuvastaa tätä hetkeä niin hyvin. Tahtoisin tatuoida ne molemmat iholleni. Ehkä vielä jonain päivänä.

Huomenna, mennään luokkalaisten kanssa viettämään iltaa. En vielä ihan tiedä vielä että minne. Koitan ottaa päivä kerrallaan.

By the way, I'm leaving out Today

Uudet tuulet puhaltavat nyt nopeammin ja kovemmin kuin moneen vuoteen.
Ensin pääsin töihin. Tuuraamaan kuukaudeksi.
Ja ennen kuin ehdin edes aloittaa siellä, miulle soitettiin että olen päässyt kouluuunkin!

Joten ei autanut, kuin laittaa oma kämppä pakettiin ja alkaa kuumeisesti etsiä uutta asuntoa. Ja vain viikon varo ajalla! No kaikki kävi kuitenkin todella hyvin.
Asun vähän aikaa asuntolassa ja sitten pääsen muuttamaan omaan opiskelija boxiini. Taino soluun, mutta kumminkin.

Aluksi olin niiin innoissani, en pysynyt paikallani yhtään, oli kiire ja ei ehtiny ajatella kauheasti. Viimeisenä iltana sitten kun näin L.n viimeistä kertaa, alkoi kuitenkin kaduttaa. Tuli hiukan turvaton olo muuttaa toiselle paikkakunna yli 200km päähän L.stä. Kun ollaan jo monta vuotta eletty melkein symbioosissa toistemme kanssa. Onneksi rakas L oli taas siinä kohtaa kallio johon saattoi nojata ja joka rohkaisi lähtemään. Ja onhan puhelimet sun muut keksitty jos tulee liian vaikeaa(tai ikävä)


Homma on täälläkin lähtenyt yllättävän hyvin käyntiin. Sanon yllättävän koska en ole tottunut siihen että asiat menevät jotenkin niin hellposti jaluontevasti. Pala kerrallaan loksahtelevat paikoilleen.

Joten sen huomioon ottaen, ei varmaan ihme että pelkään ja rukoilen ja samaan aikaan olen niin hämmilläni tästä tilanteesta. Onko tämä taas tyyntä ennen myrskyä?

En oikein uskalla tunteella heittäytyä tässä kohtaa, kun pelkään romahtamista. Ei pitäisi ajatella välillä niin paljon.

klik!