It's not the end if you just say hello again

Kuten kuvasta näkyy, täällä ei mene yhtään sen paremmin.
Aloitan huomenna päiväosastolla käynnit. En vielä edes iedä kauanko siellä olen. Tänään olen voinut ihan fyysisestikkin huonosti, en uskalla sanoa ääneen mutta verenpaineeni ja pulssini hyppivät kuin hullut jänikset, koko ajan.(Kyllä, omistan verenpaine mittarin) En tiedä mitä se tarkoittaa, öh, ehdotuksia? Olen koittanut syödä normaalisti, mutta välillä repsahdan ja huomaan etten ole taaskaan syönyt koko päivänä. Kohta pitäisi lähteä harkkoihinkin. Toivotaan että ne menevät jottenkuten hyvin.

Olen viimeaikoin saanut monta uutta lukijaa<3 tervetuloa seuramaan sekavaa elämääni.

Viime kesä

klik
Jotenkin, vaikka viime vuosi oli paska, kaipaan viime kesää.
Ihan todella.
En käsitä.
Päädyin sen jälkeen osastolle melkein puoleksi vuodeksi. Mutta.
silti, kaipaan niitä kesäisiä päiviä rannalla. Aurinkoa ja sitä ettei tarvinnut tehdä mitään.
Ja anteeksi tämä postaus, olen vähän kännissä...

Vahvempi, parempi.

Kiva aloittaa laiska lauantai sillä että joku piristää ja kysyy: Mitäs kaunokaiselle kuuluu.

Vaikka olo on kaukana kauniista.
Piristi, kaipaan pirteyttä. Kaipaan sitä että olo on hyvä ja että hymyillytää vaikkei olisi mitään syytä.Kaipaan nauramista.
Sain sitten sairaslomaa, ja suurimman osan ajasta tuntuu siltä että jotenkin petän kaikki, kun en jaksa.
Vaikka oikeasti en petä ketään muuta kuin tseni.
"sinun pitäisi olla tätä vahvempi", pääni huutaa."Ei siun tälläseen pitäisi hajota."

Harmaa taivas

Kymmeniä muistoja sekuntiin pusertaa
Iloa, surua suoraan verkkokalvon pohjaan palaa
Katsonko filmin loppuun vai kuvaisinko lisää?
Äänet voimistuvat, kohta olen pelkkä muisto enää

Tähän on lääke varmasti
En saa kieltomerkkejäsi noudattaa
Luovuttaa
En antaudu vaan vapaudun

Viimeinen kuva, se kaikista kaunein
Sitä voisin tuijottaa ikuisuuden
Ylittääkö raja vai yrittääkö jaksaa
Jarrut kirskuu, ääni huutaa: "älä liiku, älä liiku"
Väsyttää taas. Alan jo pikkuhiljaa toivoa salaa sairaslomaa.
Sairasloma elämästä voisi olla paikallaan.
Olen täysin tunnoton, en itke, mutten myöskään naura.
Kaikki on tasaisen harmaata.
Tein tänään ruokaa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Se tuntui kummalliselta toimen piteeltä.
En olisi muuten jaksanut vaivautua, mutta kun serkku oli kylässä.Eilen illalla vedin paniikki siivouksenkin sen takia, lopetin vasta joskus kymmenen jälkeen. Se oli toisaalta hyvä, sain tämän läävän taas puhtaaksi.
En kestä jos asuntoni on likainen, mutta jaksan yhä harvemmin tehdä asialle mitään. Ja sitten ahdistun kun ympäristökin on sekasorron vallassa.
Ostin jostain syystä rinkelin markkinoilta. En tiedä miksi. Se kummastuttaa edelleen, tuli vaan sellainen päähän pisto. En nimittäin tahdo syödä sitä.
Ehkä varasin sen kahvi vieraille joita käy yhä harvemmin.En tiedä. Tajusin vasta kotona että olin edes ostanut sen.
Toissapäivänä hävitin lompakkoninikin. En taida mennä ihan täysillä valoilla enää.

Hyvä vai ei hyvä?

Kerroin tänään omalle hoitajalle että syömiset ei suju. Melkein itkin sen sille. Ja kerroin kaiken muunkin, miten en jaksa ja kaikki tuntuu hajoovan. Sovittiin lääke muutoksista ja siitä, että jos ensi viikkon mennessä ei lääkemuutos/ pikkuhiljaan syömään opettelu ala näkyä( niinkuin pahoin pelkään) niin otan saikkua ja meen pariksi viikoksi päiväosastolle. Taas. Jotenkin nyt ahdistaa vaikka pitäisi ottaa tää askeleena eteen eikä taakse. Niinkuin se tuntuu.
Koitan ajatella että tästä vielä noustaan, ja jatketaan matkaa taas hiukan vahvempina. Mutta se on hiukan hankalaa.
Kyllä tämä tästä, ehkä.

Endless Journey Home

Edit// pois tämä, jotain rotia sentään-.-'.


Tämän päivän harkat meni muuten hyvin, pientä voimattomuuden tuntua vaan jaloissa. Ja meinasin pörtyä pariin otteeseen. En käsitä miten miulla oli niin huono olo. Yritin syödäkkin normaalisti...

sabotage

KLIK

Tämä ei nyt suju niinkuin piti. Ahdistun vaan lisää kun mietin että pitäisi alkaa syömään. Koska se tässä pitäisi tehdä. Ei kukaan tee sitä miun puolesta. Ja sitten kun saan syötyä en pysty lopettamaan.

Koitan nukkua, otan tarvittaessa lääkkeet. Hetken päästä löydän tseni jääkaapista ahmimasta. Taas.
Tästä ei tule mitään ja hieno paranemis tahto murenee pikkuhiljaa.
Tahdon pitää siitä kynsin ja hampain kiinni. Vaikken osaakkaan enää sanoa eroa normaalin ja kieroutuneen ruoka rytmin välillä. Enää pari viikkoa omahoitaja aikaan.
Tästä on viime aikoina tullut uusi mantra, enää pari viikkoa. Kyllä sie jaksat. Kyllä sie jaksat. Hoitsulla on kuitenkin hyviä ideoita miten tästä pinteestä pääsee. Ainakin alkuun jos ei muuta.

Samalla ääni pään piemästä nurkasta huutaa etten voi lopettaa tätä vielä. Pystyn menemään pitemmälle tämän kanssa. Olen vahva jaksan kyllä. Vähän vaan vielä. Ihan vähän.