“We don’t even ask for happiness, just a little less pain.”

Ihan ensiksi: sinulle ihana anonyymi, kaikki on mennyt niin vuoristorataa. Oon yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa. Mutta kokenut valkoisen paperin kammon liian suureksi ja sulkenut sivun tekemättä mitään.

Huomasin taas eilen illalla miten huono olen sosialisoimaan vieraiden ihmisten kanssa. Sain kutsun tupareihin ja vastasin ilolla tulevani. Vasta eilen illalla tajusin ennen lähtöä että tunnen sieltä vain yhden ihmisen.

No en nyt tiedä oliko miun onni vai ei, että kyseinen kaveri päättikin sitten perustaa reilukerhon ja lähteä ihan muualle. Huikaten vaan ovelta anteeksi pyynnon ennen kuin poistui. Joten ei siinä kai auttanut muutakuin lähteä itsekkin. Joten mitä jäi käteen? Turhautuneisuus siitä miten koko sen pari tuntia kun olisin siellä olin tuskaisen tietoinen vajaavaisesta kyvystäni keskustella ihmisten kanssa ja pienen pieni hylkäämisen tunne kun jäin sinne aivan yksin niiden kaikkien täysin vieraiden ihmisten keskelle.

                                                                           
Pikkuhiljaa, pala palalta olen menettänyt sen mitä ihmiset kutsuvat normaaliksi kanssakäymiseksi. En ole saanut kaveruussuhteita tai muitakaan säilymään enää pitkään aikaan. Kaikki uudet ihmiset jotka ovat tulleet, ovat myös lähteneet ennenkuin olen ehtinyt kunnolla sisäistää tilannetta. Yritykseni pitää kaikki käsivarren mitan päässä, ettei mikään satuttaisi liikaa, jos vaikka kiintyy liikaa. On näköjään nyt täysin sisäistetty. Ulkokuori hiottu taidokkaasti, muka sosiaalinen, hauska, hiukan nurkista rispaantunut ettei vaikuta liian täydelliseltä. Mutta loppujen lopuksi tyhjä ja merkityksetön. Saa kaikki kuvittelemaan että ne tuntee miut. Vaikka todellisuudessa en ole kertonut mitään henkilökohtaista.

Ja viikonloppuisin ryyppään liikaa. Koitan sillä lisätä yö unien pituutta, mutta eihän se tietenkään auta. Mikään ei auta siihen.

king for a day, fool for a lifetime

I'm finding it super hard to stay in touch with reality.. I'm slipping away more than I should and my head feels heavy. But living inside my head is starting to cause problems, I can't tell the difference between dream and reality anymore. 

Olen väsynyt ajattelemaan, painajaisiin, tunteisiin jotka tulevat ja menevät.

Talven ihmemaa?

Talvi.
Ensimmäisten pakkas viikkojen tuoma rauhaton olo on taas saapunut. Ulkona haisee pakkanen ja ensilumi narskuu kenkien alla. Sanon haisee koska jo mone vuoden ajan ensimmäiset pakkaset tuovat likaisia muistoja mieleen.
Tummia pilviä tajunnan rajamailla.

Olen iloinen, oikeasti. Mutta aina ulkona ollessa tiedän että ilmaa on hiukan raskaampi hengittää. Koska takavuosien möröt eivät vieläkään tahdo päästää irti. Tänä vuonna luulin välttyväni siltä. Luulin maiseman vaihdoksen auttavan tähän. Mutta näköjään sillä missä olen, ei ole merkitystä.
Tämäkin menee onneksi ohi aikanaan. Kunhan selviän näistä ensimmäisistä viikoista, voin jo luvata selviäväni koko talvesta.
Niitä hetkiä joiden loppumiseen kuluva aika on aina liian pitkä.

What’s one more nightmare, right?

I've said it once. I've said it twice.
I've said it a thousand fucking times.
That I'm okay, that I'm fine.
That it's all just in my mind.
But this has got the best of me.
And I can't seem to sleep.
It's not because you're not with me. It's because you never leave.

Pitäisi nukkua enemmän. Mutta ei pysty.

Pitäisi syödä useammin, mutta ei pysty.

Pitäisi piirtää enemmän, mutta ei pysty.

Juon taas. 

En jaksaisi olla selvinpäin, mutta en ihan humalassakaan.

Kaikkeen tottuu,

sanotaan.

Tottuuko painajaisiin ikinä?

Tottuuko huutamaan joka yö kun varjot hyppäävät päälle?

Tottuuko väsyneisiin aamuihin?

Take my hand, show me the way, we are the children who can't be saved.

Karkaamisen tärkeydestä

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tänään siitä mitä minä teen kun olen yksin.
Näin on ollut aina, ja luultavasti tulee aina olemaan. Olen unelmoija, näin kauniisti sanottuna.
Karkailen oman pääni sisään. Saatan vain makoilla sängyllä ja pääni täyttyy hetkessä maailmoista, joita kukaan muu ei nää.

Minä olen siellä juuri sellainen kuin haluaisin olla. Miten toivoisin muidenkin näkevän minut.
Olen rohkea, hauska, älykäs. Hyvä keskustelia, kuuntelia. Parempi kuin oikeasti olen. Täytän maailmani väreillä naurulla. Suloisilla palasilla joiden toivoisin olevan osa arkielämääni.
Rakastan näitä hetkiä oman mieleni kanssa. Ne ovat minun turva satamani. Koska sinne ei pääse kukaan muu. Se on vain minun.

Mutta olen myös oppinut tämän maailmani kääntöpuolen, tämän pois pääsyn pakkomielteen. En ole silloin läsnä muille, koska olen liian sisällä itsessäni. Ongelma tästä tulee aina silloin kun ajatukseni vahingossa nyrjähtävät näille raiteille sillon kun olen muiden kanssa. Ja se jää päälle usein. Karkaan pois arjesta. Vaikka olen muiden keskellä. En näe, enkä kuule ketään silloin. En pysty, ja kun pakotan itseni lopettamaan, se saa pääni pitkän aikaa tuntumaan raskaalta ja hetken aikaa päässäni oikeasti pyörii. Sillä tavalla että meinään pyörtyä. Omat käteni tuntuvat irtileikatuilta raajoilta, enkä saa niitä aina tottelemaan konkreettisesti minua ollenkaan.Silloin täytyy istua alas ja hengittää hetki. Antaa tunteiden mennä ohi. Ennenkuin voin palata nykyhetkeen takaisin.

Hyvää mieltä muistilapuilla.

Minun ihana ystäväiseni Charly halusi piristää päivääni seuraavanlaisella:

 Mää tykkään su blogist-tunnustuksen pelisäännöistä sanotaan seuraavaa:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat se eteenpäin.

Täytyy sanoa tähän että olin äärimmäisen otettu. Oikeasti. Kiitos. Piristi ihan mielettömästi.

Ja haluan jakaa tämän palkinnon eteenpäin sellaisille joita olen pitkään seurannut ja vaikka vähän huonosti osaan sanoa kenellekkään mitään. Niin toivottavasti tämä piristää teitä yhtä paljon kuin se piristi minua. 

Eli voittajat ovat(rumpujen päristystä kiitos):

Elizabeth Rinne 

Perhostyttö

Pyragra (vaikka oletkin ollu hiljaisempi viimeaikoina, odotan tääällä kunnes jaksat taas<3 div="div">

Yksinäinen Helmi

That's all folks!

I really hope you enjoy the show,

Because for me, it's just a bad day.

Nyt se sitten alkoi, syysloma. Ihanaa kun voi viikon verran vain latailla akkuja. Viimeiset viikot
on olleet koulussa aika rankkoja, oon ollu järestään joka päivä 8-16.
Ja senkin ajan koko ajan työsalissa tai työmaalla.
Mutta nyt voi onneksi viikon verran vähän hengähtää. Viikon päästä sitten jatketaan.

Ensi viikolla on myös se pitkään odotettu terkkari aika. Vähän alkaa pikkuhiljaa jännittää. Okei aika todella paljon jännittää. Miten se suhtautuu siihen että psykologin loppuarviossa ja lähetteessä on ihan eri diagnoosit.
Miuta on jo kerran syytetty siitä että itse diagnosoin itseäni. Ja sekin oli silloin kun nuorisopuolen lääkäri käski miun vaa googlettaa oireet ja kertoa sitten mitä löyty. No osastolle mennessä kun sellainen luki papereissa, hiukan eri tavalla kirjoitettuna. Ni ei meinannu lääkäri ottaa tosissaan ollenkaan.

Huokaus. Nää jutut on vissiin ihan tahallaan tehty mahdollisimman monimutkaisiksi.


No, se on vasta ensi viikolla. Ja päätin etten vietä lomaani murehtimalla sitä. Eilinen päivä meni lähinna univelkoja pois nukkuessa ja musiikkia kuunnellessa. Oon ihan riippuvainen Pierce the Veil bändin uudesta levystä.
Kuuntelen sitä luultavasti enemmän kuin olisi terveellistä. Olen tosin ehtinyt jo saada kaksi kappaletta pieni muotoisia romahduksia pelkästään välillä perjantai lauantai. Ja musiikki on aina ollut ajatuksia selkeyttävää. Tai lähinnä se hiljentää kaikki ikävät soraäänet joita pääni on pullollaan normaali päivinäkin. Joten se on melkein elin ehto niinä huonoina päivinä, jolloin aivot tuntuu raskailta ja kroppa tuntuu vieraalta. Kaikki sanoo että jonain päivänä tää loppuu. Tää sota miun pään sisällä. Alan pikkuhiljaa luopua toivosta. Tääkin teksti on sekavaa ja alkaa ja loppuu monta kertaa. Koska ajatus karkailee ja tulee koko ajan uusia juttuja mieleen.

Kerään ajatuksen rippeet ja vien ne itseni kanssa tupakalle.