Näin on ollut aina, ja luultavasti tulee aina olemaan. Olen unelmoija, näin kauniisti sanottuna.
Karkailen oman pääni sisään. Saatan vain makoilla sängyllä ja pääni täyttyy hetkessä maailmoista, joita kukaan muu ei nää.Minä olen siellä juuri sellainen kuin haluaisin olla. Miten toivoisin muidenkin näkevän minut.
Olen rohkea, hauska, älykäs. Hyvä keskustelia, kuuntelia. Parempi kuin oikeasti olen. Täytän maailmani väreillä naurulla. Suloisilla palasilla joiden toivoisin olevan osa arkielämääni.
Rakastan näitä hetkiä oman mieleni kanssa. Ne ovat minun turva satamani. Koska sinne ei pääse kukaan muu. Se on vain minun.
Mutta olen myös oppinut tämän maailmani kääntöpuolen, tämän pois pääsyn pakkomielteen. En ole silloin läsnä muille, koska olen liian sisällä itsessäni. Ongelma tästä tulee aina silloin kun ajatukseni vahingossa nyrjähtävät näille raiteille sillon kun olen muiden kanssa. Ja se jää päälle usein. Karkaan pois arjesta. Vaikka olen muiden keskellä. En näe, enkä kuule ketään silloin. En pysty, ja kun pakotan itseni lopettamaan, se saa pääni pitkän aikaa tuntumaan raskaalta ja hetken aikaa päässäni oikeasti pyörii. Sillä tavalla että meinään pyörtyä. Omat käteni tuntuvat irtileikatuilta raajoilta, enkä saa niitä aina tottelemaan konkreettisesti minua ollenkaan.Silloin täytyy istua alas ja hengittää hetki. Antaa tunteiden mennä ohi. Ennenkuin voin palata nykyhetkeen takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
So kiss me goodbye