Bones Exposed

A cut cannot heal,

unless you leave it alone.

I'll open mine daily,

leaving bones exposed.

Oletko koskaan nähnyt painajaisia menneestä?

Varmasti olet, et vain muista sitä nyt. Minä muistutan itseäni menneestä aina toisinaan. 

Muistan lukeneeni joskus että, se joka unohtaa menneen.  On tuomittu toistamaan sen.

Mutta siitä on ehkä tullut liian suora ohjeviiva elämälleni. Pitäisi antaa vanhojen haavojen mennä kiinni omalla ajallaan. Eivät ne muuten parane. Ei auta, vaikkakin vahingossa repisi ruvet auki.

Se haava vuotaa aivan samalla tavalla ja veri on edelleen saman väristä.

Omat ohjeeni ihmisiä kohtaan ovat viimeaikoina olleet yksiselitteiset:

Älä tunne.

Älä tutustu.

Älä luota.
Älä huoli, ei yksinäisyys ole niin paha.

Yritän opetella uusia elämänohjeita, mutta tähänasti en ole saanut sitä toimimaan luontevasti. Se tuntuu ihan kuin yrittäisin opetella lentämään liimaamalla sulkia takin hihoihin. Toivon ettei jonain päivänä tarvitsisi enää yrittää tuskalla, vaan se tulisi luonnostaan.

Mutta onneksi minullakin on ihmisiä jotka eivät päästä irti, joista minä en voisi kuvitella päästäväni menemään. Meidät on aika ommellut yhteen niin tiiviisti.
Kiitos<3>

Being hypersensitive could be described as being allergic to life.

Tämä teksti on yhden random novellin innoittama.

Sillä mikä se oli ei ole sinänsä väliä. Koska oikeastaan aihe ei ole ne novellit, vaan miun ylikierroksilla toimiva tuntoaistini.

Sitä voisi kutsua myös tunteiden säätelyn ylikierroksiksi sillä otan kaiken aina "liian raskaasti." Muistan eräänäkin aamuna lukeneeni suht surullisen novellin, vähän niinkuin äsken, ja olin surullinen koko päivän. Aamusta iltamyöhään kannoin sisällä sellaista pahaa oloa etten päässyt siitä eroon millään. Kannoin fiktiivisten ihmisten pahaaoloa mukanani koulun työmaalle ja takaisin.

Ja kyse oli vain novellista!

Joten voitte kuvitella millaista on olla oikeiden ihmisten kanssa tälläisten yliherkkyyksien kanssa.

Not so nice. 

Olen aina ensimmäinen joka alkaa itkeä ja viimein joka lopettaa. Mutta ei pelkästään negatiivisia tunteita, vaan myös ne hyvät fiilikset. Menen aivan kaikkeen mukaan ja saatan tunteideni kanssa mennä niin sanotusti nollasta sataseen kahdessa sekunnissa pysähtymättä ottamaan edes happea välillä. Olen aivan innoissani, hyperaktiivinen ja nauran ja nauran ja nauran. Vaikkakin pinnanalla se tuntuu vielä kuluttavammalta kuin suru koska se on tunteena niin voimakas.
Se on myös osa syy siihen että jaksan vain tietyn määrän sosiaalisia kontakteja, koska tuntuu että ihmisten kanssa oleilu on todella uuvuttavaa. Menen mukaan toisten fiiliksiin niin vahvasti, että unohdan omani. Tämä saattaa vaikuttaa ihan toimivalta ja siltä että, eihän tuo nyt niin paha ole.
Ongelma on siinä etten aina tässä tunteiden ristiaallokossa tunnista mikä ajatus on minusta ja mikä muista lähtöisin. Joka sotkee jo ennestään sekavaa minä-kuvaani entisestään. Ja kun siihen lisää sen miten huono olen ilmaisemaan näitä tunteita ulospäin, on kasassa mukava pieni keitos joka meinaa kokoajan kiehua yli. Mutta ei sitten teekkään niin. Se tuntuu siltä kuin sisällä riehuisi hirmu myrsky ja pakottava tarve näyttää tyyneltä ulospäin. Ainoat tunteet jotka tästä pääsevät läpi on tällähetkellä hyperaktiivisuus ja saatankin vaikuttaa hulluksi tulleelta durasel pupulta muiden mielestä.
Olen ihan vasta vimeaikoina saanut tulostettua tämän hoitaville tahoille ja nyt olisi ilmeisesti tarkoitus opetella löytämään keino jolla voisi keskittyä omaan sisäiseen kuvaan ja olla peilaamatta niin paljon toisilta. Varsinkin kun peilini tuppaa usein olemaan hieman samea ja rikkinäinen.

Laiska, tyhmä ja saamaton

Eräs asia jonka kanssa olen kamppaillut pitkään on älykkyys.
Tiedän olevani ihan keskiverto fiksu, maalaisjärjellä varustettu ihminen. Mutta aina ei tunnu siltä. Olen jotenkin aina kasvanut siihen, että olen typerä, tyhmä ja mitään  osaamaton.
Aina on joku viisaampi, älykkäämpi ja hienompi ihminen olemassa.
Ja kun tämmöisen ihmisen jalustalle on nostettu oma veli, sitä on jotenkin vaikea käsittää. Okei, veljeni kävi lukion. Jota mainostetaan aina. On se M sitten fiksu mies. Kävi lukion ja kaikkea. Sen jälkeen teki vain töitä pitkään ja meni ammattikorkeaan. Kaikki kolme veljeäni ovat itseasiassa ammatikorkean käyneitä tai käymässä. Mutta ainut jonka kohdalla tätä korostetaan on M.  Olen aina kokenut olevani huono pilalle mennyt kopio M.n rinnalla. Ja meidän vanhemmat vaan korostivat sitä. M korostaa sitä edelleen. Yhteen aikaan M hyppyytti minua ja nuorinta veljeäni kuin supepalloja, ja meidän porukat vain nauroivat vierestä. M ei koskaan käyttäny erityisasemaansa tehdäkseen meidän elämätsä helpompaa. Oli paljon kivempi pönkittää sillä omaa egoa. Ja murentaa meidän muiden itsetuntoa ja oman arvon tuntemista. Olen vain aina se typerä, tyhmä. Kaikkia vikojani korostetaan aina.
Okei, en osaa matikkaa.
Fysiikkaa,
maantietoa.
Mutta ei sen takia että olisin typerä! Jos en itse usko siihen että olen edes jollain tasolla älykäs, ei sitä varmaan usko muutkaan. Tämän tekstin takana on se että laitoin vitsillä kuvan itsestäni facebookkiin jossa istun luokkatoverini harteilla. Kuvateksti:Fuusioituminen: I tarvitsi uudet aivot, minä jalat. Toimii. Ja ainoat kommentit jotka siihen kuvaan tulivat olivat veljeltäni ja tämän kavereiltä.

Vanhin veli T: Missäs ne lisä aivot on ei tässä kuvassa kyllä näy ..
minä:  Optikko jonoon veliseni, minä OLEN ne aivot.
veljen kaveri J:  Hyvin säilyneet ja vähän käytetyt aivot.
T: J ne ei oo tainnu tulla kuvaan, taitaa olla pantattuna ... 

Varmaan ihan leikillään laitettujen kommenttien jälkeen olin liiankin surullinen. Tuntuu että vaikka tekisin mitä. En koskaan tule olemaan tarpeeksi älykäs tai kykenevä saamaan muuta kuin aliarvioimista ja pilkkaa. Olenhan käynyt vain kaksi ammattikoulu tutkintoa. Kaikesta tekemisistäni on tullut ajanmyötä vain yritys todistaa itselleni ja muille etten ole yhtään sen huonompi kuin veljeni. Mutta mikään ei toimi. Mikään mitä teen ei riitä. Vaikka tekisin miten paljon, vaikka pääsisin kuinka pitkälle, tulen aina olemaan joka paikassa vain M.n sisko.
Oma nimikin häviää. Olen vain sen ja tämän sisko. 
Niin siis miulla on nimikin.
Kiitos.
_______________________________________
Ja kun niin kovin olen puhunut niistä itseäni auttaneista bändeistä sun muista. Niin ajattelin tässä itsekseni jakaa niitä myös teidän kanssa. Ensimmäisenä tähän pääsee tämä:

pretend

Sossun kanssa tappelu se on aina yhtä mukavaa. On niin ihanaa kun pääsee perustelemaan miksi
kaikki rahat on taas huvenneet. Varsinkin kun ne ovat menneet niinkin vähäisiin asioihin kun lääkkeisiin ja vuokraan. Kyllä se opiskelu on mukavaa hommaa. Varsinkin kun opintotuesta jää niiin ruhtinaallisesti käteen.
Varsinkin jos se ihminen joka niitä päätöksiä tekee on varsin virkaintoinen. Ja kun päätökset tulevat viikon myöhässä. Oikeastihan Suomen laki sanoo että kaikkiin tukien päätöksiin saa mennä korkeintaan seitsemän päivää. Jostain syystä virastot eivät ole samaa mieltä. Täällä niihin saattaa mennä yli kaksi viikkoa. Ja jos erehdyt kuvittelemaan että ne tehtäisiin oikeassa ajassa saat vain vittuilua niskaan. Koska se on kuulemma asiakkaan vika jos ei tajua viedä hakemusta ajoissa.
Ei siis sen vika etteivät ne saa käsiteltyä asioita ajoissa. Ja ainakin täällä missä mie asun on sossu jo saanut useamman huomautuksen ylemmältä taholta jossa on valitettu liian pitkistä käsittely ajoista. Tarkalleen vuodesta 2010 lähtien...
Mutta se siitä. Sain nyt hivenen omaa ärtymystä pois kun sain avautua aiheesta.

Tänään on koti päivä ja olen pessyt pyykkiä ja tehnyt muita tylsiä koti hommia.
Pitäisi lähteä lenkille, muttei jaksaisi. Tahtoisin vain maata sängyllä. Lahota siellä koko ylipitkä viikonloppu. Nousta vasta tiistai aamuna jolloin on seuraavan kerran koulua.
Pitäisi vielä saada siivottua ja tiskattua.... Lista tuntuu taas olevan loputon ja en tahtoisi tehdä niistä mitään.

Mutta ehkä jos laittaa musiikkia soimaan ja aloittaa edes siivoamista niin saisi edes jotain aikaan tänään. Jaan tämän päivän piristäjän teidän kanssa:  Lights ja pretend

Take off your colours, Who are you wearing them for?

Kaksi musiikki viittausta heti blogi tekstin alkuun.Sattumaako?
I don't think so.

Musiikki on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan sellainen asia joka pysyy miun elämässä. En tiedä ymmärtääkö ihmiset edes miten addiktoitunut mie oon miun iPodiin. Musiikki on miulle se jolla mie puran ja hoidan omaa olemassaoloani. Ja kuulostan varmaan ihan joltain teini tytöltä kun sanon että oon ihan hullaantunut tiettyihin bändeihin. Ja hurahdan aina tietynlaisiin sanoituksiin. Sillon kun joku huutaa korvissa on vaikee keskittyä omiin ongelmiin ja se on ihanaa. Tuntuu ettei tarvitse yksin hautoa näitä samoja mietteitä koko ajan. Näin kerran tekstin jossa luki: en välttämättä pysty kuvailla mitä tunnen, mutta voin etsiä kappaleen joka pystyy siihen.

En jaksa nyt kertoa tästä sen enempää, halusin vaan kerrankin kirjoittaa silleen että miulla on hyvä päivä(!). Koska niitäkin sattuu aina silloin tällöin olemaan. Nyt pitää jatkaa siivoilua ja on tuo Of Mice&Men bändin uusin levykin tuossa kesken. Joten see ya later.

I'm on the edge

Läppää heittämällä selviää kaikesta.
Kukaan ei kato kieroon jos jättää kaiken lautasella olevan syömättä jos heittää asiasta vitsiä samalla.
Vähän keventää tunnelmaa kertomalla että aikoo syödä illalla jäätelöä, samalla kun kattoo telkkaa ja pam! Poissa pälkähästä.

Olen tainnut oikeastaan kunnolla alkaa sisäistää sitä faktaa, ettei syömishäiriö tarkoita että on alipainoinen. Vaan sitä, ettei voi syödä mitään ilman itkemistä ja tunnon tuskia. Pahoinvoinnista on tainnut tulla päivääni pysyvä seuralainen. Korvaan kaiken ruuan kofeiinilla, siihen pisteeseen asti että sydän tykyttää ylikierroksilla ja oksettaa.
Mutta en voi sanoa tätä ääneen. Haluaisin toisaalta huutaa sieluni pohjasta että tarvitsen apua.
Toisaalta masokisti sisällä käskee yrittämään kovemmin. EI RIITÄ! Paino alemmas jumalauta!
Sitten saatan saada viidentoista minuutin päästä syyllisyyskohtauksen omista syömisvammailuistani ja haluta parantua.
Yleensä tämä kestää noin viidestä minuutista viiteentoista minuuttiin.
Mutta on sekin jotain.
Kaiketi.

ps. miun muru aloitti uuden blogin. Käykää tsekkaamassa täältä.

It's cold and I don't want to be here

Lopetin sosialisoimisen.

En jaksanut enää. En ole oikeastaan puhunut kenenkään muun kanssa kuin koulussa. Kotona vaan istun koneella ja luen.

Luen ja luen ja luen. Koitan olla ajattelematta. 

Stressaa ja koskee joka paikkaan. 

Väsyttää.

Niin helvetin paljon. Se on se syy miksi en sosialisoi. Esitän onnellista kahdeksan tuntia päivässä. Luoja miten vähän se jaksaa kiinnostaa enää kotona.

Huomaa, kun ei jaksa itse innostua juttelusta. Pikkuhiljaa kaikki muutkin lopettavat.

En oikeasti edes jaksa kauheasti kiinnostua kenestäkään joten yksinäisyys ei haittaa.

Puhuin tästä sairaanhoitajallekkin tänään. Ja kaiken tämän sähläyksen keskellä, olen koulussa aina iloinen ja nauran. Tätä on niin vaikea selittää. Saatan ollakkin ihan iloinen, vaikka samalla on fyysisestikkin huono olo ja tuntuu että joku hakkaa rautanauloja mahan läpi.

En ilmeisesti kestä vieläkään stressiä kovinkaan hyvin.

Tahtoisin vain nukkua.