Maybe I'm a fucking waste, filling up the empty space

Olen palasina ja uppoan.
Huomenna sairaanhoitaja aika. L aikoo tulla sinne, etten joudu menemään yksin.
Jostain syystä jännitän sitä aivan tolkuttomasti. Enemmän kuin mitään.

Pari tuntia myöhemmin, lääkeet alkaa vaikuttaa ja voin taas hengittää.
Hetken.

All my senses come to life While I'm stumbling home as drunk as I Have ever been

Kuukaudet vierii. Koitan ottaa itseäni niskasta kiinni.
Mutta taidan olla aika selkärangaton sen suhteen.
Kirjoittamisenkin lopetin, se tuntui ylitsepääsemättömältä haasteelta.
Enkä jaksanut ajatella kahta lausetta pidemmälle.
Elämä on mennyt aika vuoristorataa nämä kuukaudet kun olin poissa.

Pelkään aina kun menen hoitajalle, että jos kerron kaiken joudun taas osastolle. Se on viimeinen paikka jonne haluaisin.
Kännään nykysin liikaa, mutta se on helpompaa. Tosin silloin olen aina itsetuhoinen. L kerran raahasi miut puoliväkisin niille selviämään, koska en voinut luvata olevani kiltisti kotona.
Pelkään mennä näiden käsivarsien kanssa harkkoihin. Pitkähihaisia voi käyttää tanssiessa vain tiettyyn rajaan asti, ennenkuin se alkaa näyttää epäilyttävältä. Mutta oma moka. Tyhmästä päästä tunnetuti kärsii koko kroppa. Annoin tosin teräni jouluna pois. Jos vaikka se estäisi tekemästä typeryyksiä.

 Plussana tässä on että selvisin taas joulusta, nautin siitä jopa. Mikä on aina harvinaista herkkua.

Ode to sleep

Lääkkeet on loppu joten nukkumiselle voi sanoa hyvästit.
Olo on sekava ja kroppaa vaivaa lääke viekkarit.
Tuun hulluks ja tahon vaan pois.

Väsynyt, väsyneempi, väsynein.

"Olen totaalisen väsynyt ja tuntuu, että voisin vain hypätä sillalta."

Hetken hiljaisuus.

"Koita vaan miettiä ja tehdä stressiä helpottavia asioita."

Helpommin sanottu kuin tehty.

Aivastelua ja kuume korvien välissä.

Yritän kuumeen korventamilla aivoillani kertoa teille tarinaa.
Tarinaa siitä miten en jaksa.
Työt loppuivat viime viikon perjantaina. Ja olen ollut kipeänä sitä lähtien.
Stressi purkaantuu miulla aina näin.
Piti olla viikonloppuna lappeenrannassa harkoissa ja keikalla, mutta en sitten kyennyt sinnekkään, vaikka pääsin oikeaan kaupunkiin asti.
Nyt litkin täällä finrexiä ja koitan olla miettimättä liikaa.

En tiedä mitä haluan tehdä.
Tai tiedän.
Haluaisin nukkua seuraavat pari vuotta, ihan vain koska ahdistaa.
Vielä puolitoista viikkoa sairaanhoitaja käyntiin ja mietin täällä miten syvälle masennukseeni silloin haluan pureutua.
Pitäisikö myöntää etten ole taas pysynyt erossa teristä ja päässäni kaikuu ilkeydet itseäni kohtaan ja suruvirsi joka ei ota loppuakseen?
Toisaalta jos en kerro mitä sitten?
En voi olla varma saanko apua, mutta jos lähden valehtelu linjalle ni sitten en ainakaan hyödy siitä mitään.
On vain niin vaikea saada niitä sanoja ulos.
"Viiltelin ja paastosin taas ja en tiedä mitä olen tekemässä. Tuntuu että kuolema kolkuttaa ovella. Ja tekisi mieli mennä avaamaan."

Mie pystyn tähän, mie pystyn tähän... Ei helv. en mie pysty.

Mie en pysty tähän enää.
Tajusin kotimatkalla töistä olevani täysin loppuun kulunut ja niin ahdistunut, että piti mennä ökäämään kun pääsin perille.
En pysty.

En pysty olemaan työkavereiden kanssa jotka moittii ja ignorraa miuta kaiken aikaa.
En pysty olemaan kun mahassa kiertää ahdistus, kädet tärisee ja yritän keräillä mieleni kappaleita lattialta.
En vaan pysty.
En tahtoisi luovuttaa, mutta en vain kertakaikkisesti pysty menemään sinne enää.
Mietin sitä koko pyöräilymatkan.
En jaksa enää.
Nyt tuli tällä likalla seinä vastaan. En vaan voi enää joustaa tämän pidemmälle.
Lisäksi en ole varma olenko tulossa ihan oikeaan mahatautiin vai en.
Hurraaperkele.

Muuttaisit mut taas eläväks, kuulevaks sekä näkeväks.

Huomenna taas töihin.
Sunnuntait ovat taas niin vaikeita.
Syön lääkkeitä että selviän.
Äiti käski ajattelemaan tilipäivää aina silloin kun ei jaksa.
Ihan kuin rahan ajattelu veisi tämän korventavan pahan olon pois.

Olen taas kadonnut jonnekkin ja tehnyt typeryyksiä. Näistä typeryyksistä vaan jää arpia ihoon ja tiedän jo että joudun piilottelemaan niitä tulevina viikoloppuina. Miten tästä taas noustaan.
Ahdistus joka lievenee vain lääketokkurassa, on töiden kannalta vähän huono juttu.
Työt loppuvat viimeistään kahden viikon päästä ja sen odottelu tuntuu tuskaisalta.
Onko teillä vinkkejä miten tästä selvitään?
Olenko sekoamassa lopullisesti?