Lipeen ja lipeen.

En tiedä miks mut mul nauraa suu.
Ku pala kurkussa mä kidun,
tuntuu et mä virun kuival maal ja koitan hengittää kiduksilla.

Torstaina luin netistä juttuu passiivis-agressiivisesta köytöksestä, jonka leima on miun papereissa nykysin. Ja säikähin miten se kuullosti siltä ku joku ois stalkannu miuta. Mut jostain syystä se oli perjantaina jo vaihtunu sellaseen hulluun uhmaan et hitto miehä voi selättää tälläsen käytöksen, näytän sille pitkää nenää ja teen ne ennakko tehtävät niin hyvin kun tällähetkellä osaan ja kykynen.

On jotenkin taas lävähtäny käsille koko tää sosiaalisuus juttu.. En uskalla puhua kenellekkään jota en entuudestaan tunne. En uskaltanu ite ees viedä niitä ammattikorkean ennakkotehtäviä vaan valjastin siihen yhden tutun. Selitin sille etten ehdi viedä niitä ennen kun lähen takasin lappeenrantaan.
Muuten viikonloppu kaverin luona meni ihan mukavasti. sain hyvin tehtyä ne tehtävät niinkuin pitikin ja kyhjötin muuten siellä kaverin kämpillä sen aikaa kun kaveri oli töissä.

Käytiin me baarissakin, ja nähtiin E.n jotain tuttuja, mutten oikeestaan puhunu niille mitään. Kuuntelin vaan.

Ja tänään kun kuntoutuksessa alettiin jo puhua pääsykokeista(jonne en oo vielä edes päässyt) sain aivan tajuttoman ahdistus kohtauksen. Meni loppu päivä oksuja niellessä kun oli niin huono olo. Silti en kehannut pajalla sanoa mitään L.lle vaan tärisin vaan menemään ja nauroin vaan hysteerisesti kaikille sen jutuille.

Must tuntuu et mä vaan lipeen ja lipeen.
Niin paljon puuttuu, niin moni muisto tekee kipeet.
Oon juuttunu paikalle, aika menee ripee,
mieles kummittelee menneet ja katkenneet siteet.
Sillat on palanu, on vaikeet uusii rakentaa.
Mun on lähettävä pois ettii jotain parempaa.
Just nyt mikään ei tee must tääl onnellisempaa.
Tääl jengi näkee pinnan, muttei sen taa.
Tai ehkä joku näkeeki,
mut en vaan tiedä et kuka ja nyt joudun elää sen kaa.
Ja nyt mä haluun vaan kauas, kauas pois täältä,
haluun vaa ottaa rauhas ja selvittää päätä.
Pysähdyn ottaa happee, ihan vaan hetkeks,
ja taas löydän itteni uudest risteyksest.
Kun löydän sen tien, missä se liekki palaa
taas mun sydämee
sit vast on mun aika palaa.

Lisäks tahtosin niin koviten pois täältä, tästä kaupungista siis.
En jaksais olla sekunttiakaan. Poispoispoispois.
En tiiä ees et minne, Tampere polttelis aika paljon.
Sinne varmaan jossain vaiheessa muutankin. Vaikken kouluun sinne pääsiskään.
Se vaan et kun pitäs päästä tällä siunaamalla sekunnilla.
Pitäs melkein olla jo. Ois ihanaa jo se et ei tarvis miettii mitä tekee, ja kenen kanssa kun kukaan ei tunne.
Täällä jos menisin esim. tytön kanssa treffeille siitä tietäs seuraavana päivänä kaikki. Nekin joiden ei tarttis tietää.
Kaipaan tuntemattomuutta.

Mutsi on lentoemäntä
mun hullunkurises perheessä.
Faija sukellusveneessä, rakkauden valtameressä.
Joten kaiketi se on mun veressä,
en viihdy pitkää aikaa yhdes meressä.
Jo paluumatkal mä mietin seuraavaa lähtöö,
ja vaihdan kämppii vuoden välein, saamatta häätöö.
Joidenkin mielest päätönt, mulle aivan normaalii,
ku maisemat vaihtuu fast forward.
Eteläisimmäst laaksosta, pohjosimpaa tunturii,
itämaiset eksotiikast, länsimaiseen kulttuurii.
Pitää vaa toivoo et kaunotar kestää kulkurii, vaik ero välil pahalt tuntuuki.
Mun on vaan vaikee pysyy paikoillani,
en oo enää ääretön vaan kokeilen mun rajojani.