Don't think.

Tänään on älä ajattele mitään päivä.

Katon telkkaria ja lupaan itelleni että meen lenkille tänään vaan kerran.
Se saa riittää tältä päivältä.

Eilen tapahtui pitkästä aikaa jotain, joka sai miun nauramaan kun veli yritti leikillään tunkea miuta kaappiin. Ja äitee totesi siihen myöhemmin, että oisi pitänyt sanos veljelle, johan sie oot kerran kaapista tullut. Ei tarvii kuulemma enää.

Niin pieni asia, mutta nauroin silti. Vaikka en ees oo varma mitä mein äitee tarkotti.

Koska en mielestäni oo tullut kaapista. Mutta joka tapauksessa oli mukava kun pystyi miettimään jotain muuta, jotain piristävää välillä.

Yksi askel eteen, kymmenen taakse.

Ja tänään, minä toivon taas kuolemaa enemmän kuin muuta.
En siksi että tahtoisin kuolla, vaan koska en jaksaisi enää elää.
Tässä maailmassa ei tunnu olevan mitään joka saisi kiinnostukseni heräämään.
Ja joka tappaisi ahdistuksen.

Koitan vältellä teräviä esineitä vaikka ne kiehtovat aina vain enenmmän.

Ja omanhoitajani mielestä minä tarvitsen vain työpaikan.

Se menee ohi, onneksi

Huom. Valitusvaroitus

Kaikista päivistä on nykyisin tullut samanlaisia
Herään aamulla kahdeksalta, juon aamukahvin.
Menen yhdeksän linja-autolla keskustaan. Osastolle.
Toisina päivinä käyn askartelussa,
toisina psykologilla, tai terapiassa.
Kotiin lähtiessä käyn ehkä viemässä kirjeita kelalle tai sossuun.
Sitten palaan kotiin istumaan ja tuijottamaan seiniä.

Toisinaan saan päähänpistoja, jotka tuntuvat hyvältä hetken.
Pitäisi olla tälläinen, ajatella näin, näyttää tältä.
Varmasti elämä olisi paremmin,
helpompaa.
Mutta ne hetket kestävät vain sekunnin, jonka jälkeen palaan taas samaan vanhaan.
Herään kahdeksalta, juon aamu kahvin.
Menen yhdeksän bussilla keskustaan.
Ja iltapäivällä kotiin tuijottamaan seinää.

Bussimatkalla mietin miten kauniista syksystä on vuosien mittaan tullut jotain mitä pitää inhota. Kuin kuoleman kokoaikainen läsnäolo hengittämässä niskaan.
Ensimmäiset pakkasaamut saavat melkein oksentamaan. Kohta on talvi ja tämä on ohi.
Siihen asti voi hyvin pitää verhot kiinni ja kestää linkkimatkat jotenkin.

Ready Steady Go!

Nyt se taas alkaa, uusi aloitus.
Matka kohti laihaa minää on alkanut.
Olen päättänyt että vuoden loppuessa wicked on taas bmi. 17

Minusta tulee vielä laiha ja kaunis, nyt aion pystyä siihen oikeasti.

Nyt aion pysyä siinä painossa sitten.

Juoksu alkaa.
paaikoillanne,
valmiit,
Nyt!

Am i really alive?

Sometimes i wonder, am i really here?
Am i really alive?
Is everything around me really here, real?

Sometimes i wonder, why am i living?
Why am i here?
Is there any point for me to be here, does anyone really care?

Should i just Die?
Give up?
Leave?

Sometimes i wonder....


Psykologini päätti eilen että miulle pitää tehdä neuropsykologiset testit, en jaksa välittää niistä. Tosin eilisessä kuva testissä oluut kuva vainoaa miuta vieläkin. Miten joku sellainen haalea kuva, josta tuskin saa selvää, voi aiheuttaa niin paljon ahdistusta?
Niin paljon ettei selkeistä toiminta ohjeista huolimatta niitä pysty toteuttamaan?

Huomenna on taas hoitoneuvottelu ja se jännittää miuta niinkuin aina. En pääse eroon siitä tunteesta että olen siellä vain pilkan kohteena. Jos jotain hyvää vaikka tapahtuisi? Jos joku vaikka tajuaisi mikä miun päätä vaivaa ja sanoisi jonkun asian auttavan siihen. Uskallanko olla enää toiveikas, en osaa sanoa.

In our family portrait, we look pretty happy. let's act like it comes naturally

oon jo pitkään osastolla ja sen jälkeen joutunut miettimään omia perhe arvojani, ja sitä mistä ne tulevat. Omia perheen sisäisiä siteitäni ja niiden dynamiikkaa.Koska se määrittelee miuta niin paljon. Niin tylyltä kuin se kuullostaakin, oman hoitajani mielestä olisin tarvinnut hiukan tasaisempia aikuisia elämääni kun vartuin. Mutta sille ei voi enää mitään, en voi muuttaa mennnyttä. Nyt on vain opittava elämään tosiasioiden kannssa.
Ja sen että asun taas vanhemmillani, lähinnä äidin, joka pitää miuta kaverinaan. Purkaa miulle huoliaan siihen pisteeseen, etten uskalla kertoa omiani.Joka aikoinaan aina suutttuessaan uhkasi itsemurhalla ja lähtemisellä.
Ja aina välillä Isän kanssa joka on reservissä oleva ylikersantti, sotilaallisen kurin pitävä. Mutta ei koskaan kotona. Kun muistelen millainen isä on ollut kun olin pieni, muistan vain vihaisen väsyneen ihmisen. Ensin sotilas uralla, sitten rekkahommia keski-Eurooppaan. Kuukausia poissa ja kaksi päivää kotona.

Tämä on poikinut miulle yhden keskeisimmistä ongelmistani, en koskaa luota etteivät ihmiset häipyisi elämästäni. Vaikka kukaan ei ole varsinaisesti ikinä lähtenyt, olen pelännyt lähtemistä niin etten uskalla luoda uusia ihmissuhteita. Kaikki ihmiset jäävät etäisiksi kun en uskalla päästä lähelle menettämisen pelossa.Rakkaimman veljeni kanssa oleva välirikko hajotti minut aikanaa niin etten puoleenvuoteen oikein muuta tehnyt kuin tuijotin seinään ja viiltelin. Alan olla jo pikkuhiljaa kyyninen kaiken suhteen eikä mikään lämmitä miuta enää.

hymyilen vaan koska niin kuuluu tehdä.

Aikaa, kultaseni-niin paljon,paljon aikaa

Hei kaikki pitkästä aikaa, en ole tosissaan tätä hylännyt, on vaan ollut aika hullut pariviikkoa. Ensin pääsin siis osastolta pois lokakuun ensimmäisenä päivänä. Ja heti seuraavana päivänä lähdin tanssi-ryhmämme kanssa Etelä-Koreaan.

Joten nyt kun olen taas vapaalla jalalla tulee päivityksiäkin useammin. Valitettavasti pitää myös kertoa että vaikka osastolta pois pääsinkin ei se tarkoita että kaikki olisi kunnossa.

Koitan mennä päivä kerrallaan vaikka se tuntuu raskaalta ja päämäärä tuntuu taas kadonneen jonnekkin usvaan.

Laitan pitemmän päivityksen kun jet-laagiltani kykenen, ihana kuulla etta on kaivattu<3

"Aikaa, kultaseni-niin paljon,paljon aikaa elämäni loppuun-joskus olen tulla hulluksi siitä, miten hitaasti aika kuluu ja miten nopeasti kehoni silti vanhenee.Mutta minun ei pitäisi sallia itselleni näitä ajatuksia. Minun on muistutettava itseäni, että aika pelottaa minua vain silloin, kun ajattelen joutuvani viettämään sen yksin. Joskus säikähdän sitä, miten monet ajatuksistanikeskittyvät tekemään yksin nukkumisesta helpompaa"