Viimeyö osoitti taas sen mikä ois pitänytki jo tietää.
Ihmiset aina kysyy miltä tuntuu olla masentunut.
Miltä se tuntuu?
Ennen vastasin että se tuntuu hukkumiselta. Tukehtumiselta. Samalla kun näkee miten muut hengittää siun ympärillä hengittää normaalisti.
Totta edelleen. Eilisen yön jälkeen vaan haluan lisätä siihen.
Se tieto että oma elämä on pelkkien lääkkeiden varassa.
Ei pysty nukkumaan ilman niitä. En oikeasti nuku ollenkaan ilman lääkkeitä enää, ja sen jälkeen olen koko päivän heikko, pyörryttää, oksettaa. Ei pysty seisomaan kun päässä heittää.
Ei jaksa elää ilman niitä, koko halu elää on kemikaalien varassa.
Ulos ei voi lähteä ilman tarvittaessa lääkkeitä, jos vaikka iskee paniikki/ahdistuskohtaus.
On ollut niin lukemattoman monta kertaa jollon pitää kieltäytyä yömyöhällä kutsusta jäädä yöksi kavereille, kun on vahingossa jättänyt lääkkeet kotiin.
Koko päivää rytmittää lääkkeet.
On aamulääkeittä, iltalääkkeitä, tarvittaessalääkkeitä... You name it we've got it!
Ja huvittavimpia lausahduksia joita olen kuullut on:
"Mitäs jos et ottaisikaan niitä vaan... pitäisit ikäänkuin siinä varalla?"
Moneen kertaaan, monena eri versiona. Ei tulla ajatelleeksi että masennus tosiaan on häiriö aivon kemikaaleissa, ja samalla tavalla voisi sanoa diapeetikolle: "Mitäs jos vaan jätät pistämätttä? Eihän se nyt niin vaarallista voi olla.."
Tämän lääkeavautumisen lopetan sillä, että otan iltalääkkeet, ja menen aikaisemmin nukkumaan. Koska kuten sanoin en nukkkunut ilman lääkkeitä yhtään viimeyönä.
Hyviä öitä!
