Kotiin, taas:)

Voin kertoa sailaisuuden, oon pitkästä aikaa oikeasti onnellinen. Oon porukoilla vielä, ihan itekseni, kaikki tavarat on valmiiksi pakattu. Ja sunnuntaina se tapahtuu. Miun uuden oman kodin avainten luovutus.
Pääsen pois tästä hullulasta:) Pääsen ihan oikeasti täältä pois.
Ja miun uus asunto, se on ihana. Vaikken uskonu et sanoisin näin niin, kannatti odottaa.

But I know just what it feels like To have a voice in the back of my head

Huomasin myös tänään yhen asian, se johtui ihan sattumasta kun yritin epätoivoisesti ettiä toisen tilin korttiin kuuluvaa pin koodia( ei löytynyt-__-' ), miun puhelin on täynnä kaikkia ihme lyhenteitä nimistä tai jostain, ja sitten siihen liittyvä numero. Huono juttu on vaan se etten muista mitä ne lyhenteet tarkottaa. Ja kysyin mein äitin mielipidettä lyhteeseen ka, et mitä se vois tarkoittaa ja et miks ylipäätänsä oon keksiny niitä lyhenteitä. Ja hetkellisen mietinnän
tuloksena se sitten valkeni. Oon oikeesti ollu niin pirun vainoharhanen että oon laittanut koodeja niihin nimiin, että jos joku sattus koluumaan miun puhelimen läpi, ni se ei ymmärtäis kenelle oon soittanu tai kuka on soittanu miulle. Ja siitä seuraavana mietin heti miun omaa tietokonetta johon on salasana. Sen lisäksi kaikki vähänkin aremmat tiedostot tai kuvat on piilotettu kansioihin kansioiden sisälle ja vielä laitettu jokin aivan muu nimi päälle O.o
Minäkö muka vainoharhainen. Muuten vaan pelkään koko ajan ettö joku kyttää mitä teen tai käy tavaroitani läpi kun en oo kotona. Sairaalapapereita kannoin laukussa 3kk koska en luottanu siihen ettei niitä kukaan lue jos jätän ne kotiin.

No ainakin tiiän mistä juttelen huomenna terapiassa.

Oi uusi lukija <3 tervetuloa =^.^=

Oikeastaan minun pitäisi kai kiittää sinua, avasit mun silmät enkä usko enää satuja.

Just kun olin tulossa sanomaan että oon taas ihan hyvissä fiiliksissä sain jopa illalla leivottua keksejä.En tosin ite syönyt niitä, vaan L sai suurimman osan, ja äiti sai loput. Ettei voi taas valittaa"sie et koskaan leivo miulle mitään". Niin iskä tietenkin menee ja pilaa kaiken.
Se totes taas et miun kengät on 5cm liikaa sen eessä ni sepä otti ja linkas ne seinään, ja huus vaan samalla et vie kenkäs vittuun täältä.

Joskus tekis ihan terää jos se vaikka puhuis miulle ku ihmiselle eikä ain avaan huutais. Sen huutaminen nostaa sekä miun vitutus että miun ahdistus asteikkoa.
Sekin on jotenkin niin kaksjakonen ihminen, kaikki sen kaverit luulee et se on kunnon sellanen malli isukki, heitää hyvää läppää ja on tosi sosiaalinen ja mukava.
No onhan se sitä. Sääli vaan ettei se oo koskaan sellanen kotona. Täällä se vaan on ihan hiljaa ja huutaa aina kun sille yrittää jostain puhua, kukaan muu ei koskaan tiedä mistään mitään. Sillä hän tietää kaikesta kaiken. Heittelee tavaroita kun kokee niiden olevan väärässä paikassa.Täällä on useammin kuin kerran lennellyt niin kamerat kuin astiatkin.
Huokasus.
Kohta tää on ohi.

ku mie en jaksa enenpää, en pääse ylös tästäkään. Kun mie en jaksa enenpää.

Mie en jaksa tätä et mie oon ain se paska ihminen jol ei oo mitään sanavaltaa täs talos. Ku sanoin mein äiteelle et mis miun mausteet on, ni muikki vastas ihan pokerina" mie annoin ne siun veljelle viime syksynä"
Kiitos kun oot jakanu kaikki miun tavarat pois.
Ja viel selitttäää siihen päälle ettei ne oikeesti ees ollu miun koska olin saanu ne lahjaks miun toiselta veljeltä ja porukoilta. Kiitos.
Ja kun yritin sanoo et onpas taas reiluu ku jaellaa miun tavaroita ja viel reilumpaa et kuulen niistä aina jälkikäteen . ni äiti vaan sanoo "ei ne ollu siun!"

Vittu mie en jaksa. Mie en oikeesti jaksa. MIe tahon täältä pois Mie oon niin kyllästyny et vaik sanoisin ihan aiheesta noille kahelle ni mie oon aina se paska joka ei arvosta mitään mitä oon saanu ja miulle ei voi puhua ku oon koko aja niin huonolla tuulella:( Ei mikää ihme et omat ajatukset on päin vittua ku noitten kaa joutuu asumaan. Koko viime syksyn olin vaa vittu keittiö terapeuttina ku mei äitil meinas hajota pää, molemmille mei iskälle ja mein äitille.. Joutunu kuuntelee sitä samaa paskaa miten mein äitillä on paska elämä. Mut myös sitä miten se miettii ettei oo koskaan kuormittanu sillä lapsiaan. Hah Sanon minä.
Äiti rakkaani sekö muka ei ole kuormittamista kun uhkailee 13-vuotiaalle tekevänsä itsemurhan jos ei 13-vuotia käyttäydy niinkuin sie oletat? Sekö muka ei ole kuormittamista kun aina iskälle kännissä suuttuessas vaan hävisit. Ja sitten myö etitään siuta 4-5 alkutalvesta pihamaalta kun muikki ei suostunu tulemaan esille. Ja löydettäessä vielä koko ajan hoet et: ei teitä sitten kiinnostanut ettiä. Et oisin ihan hyvin voinu kuolla tänne. Niin eihän se oo kuormittamista ollenkaan, sehän on ihan normaalia. Kyllä 13-vuotiaan psyyke sen kestää.
Ja kestää varmasti ne iskän jatkuvat hakkaamis uhkauksetkin ja ylirivoudet joitten ajattelu saa miut vieläkin melkein oksentamaan. Ja toivomaan ettei miun kroppa ois niin naisellinen. Jokainen siun kanssa kahdestaan vietetty hetki aiheuttaa miulle paniikki häiriöitä, varsinkin kun oot kännissä isi rakas.
Tottakai normi settiä. Niille vaan ilmeisesti kävi virhe siellä osastolla kun sanoivat,
et oisin tarvinnu vakaammat vanhemmat.
Oon vaan niin ärsyyntynyt väsynyt ja tekis mieli vaan itkeä. En vaan jaksa enää:(

Kyllästynyt pelkäämää.

Kyllästynyt pelkäämään.
Kyllästynyt arpomaan millä tuulella oot.
Oon kyllästynyt kuuntelemaan kun huudat miulle kännissä.
Oon kyllästynyt oottamaan sitä ekaa iskua.
Sitä että jonain päivänä vielä lyöt miuta turpiin.
Kiitos iskä. Mie ja miun persoonallisuus häiriöt ja traumaperäiset stressit kiitetään siuta näistä 22-vuodesta.
Mutta.
Tää loppuu kohta. Tavalla tai toisella.

Are all Canadian's as stupid as you, ya knuckle head

Sain vietettyä synttäreitä rakkaitten tanssiryhmäläisten kanssa. Ja sain niiltä vielä synttäri lahjankin<3 Nomination rannekorun ja siihen yhden laatan:)
Tanssittiin ihan hulluna ja oltiin muuten vaan yhessä pitkästä aikaa. Ja meidän yks tanssija tuli just väli-amerikasta takasin<3<3

Kotiin tulo ei sitten ollutkaan niiin kiva. Kerroin intona mein äiteelle sitä miten on saanu tänä vuonna niin paljon ihania lahjoja. Kaikki miu kaverit muisti miuta jotenkin. Niin mitä tekee meidän äitee.
Alkaa ruikuttaa kovaan ääneen miten se ei ikinä saa mitään synttäri lahjaksi: (
Hieno keino latistaa tunnelma. Eli sen mielestä sekään että ostin sille Kiinalaisia posliini lautasia 50-vuotis lahjaksi ei siis ole mitään. Huoh. En ees tiiä mitä siihen enää pitäisi sanoa.

No jokatapauksessa viikonloppu jäi plussan puolelle. Ja lupasin itelleni että otan vihdoinkin sen kielikorun jota oon jo suunnitellu niiiiin monta vuotta:)

Lipeen ja lipeen.

En tiedä miks mut mul nauraa suu.
Ku pala kurkussa mä kidun,
tuntuu et mä virun kuival maal ja koitan hengittää kiduksilla.

Torstaina luin netistä juttuu passiivis-agressiivisesta köytöksestä, jonka leima on miun papereissa nykysin. Ja säikähin miten se kuullosti siltä ku joku ois stalkannu miuta. Mut jostain syystä se oli perjantaina jo vaihtunu sellaseen hulluun uhmaan et hitto miehä voi selättää tälläsen käytöksen, näytän sille pitkää nenää ja teen ne ennakko tehtävät niin hyvin kun tällähetkellä osaan ja kykynen.

On jotenkin taas lävähtäny käsille koko tää sosiaalisuus juttu.. En uskalla puhua kenellekkään jota en entuudestaan tunne. En uskaltanu ite ees viedä niitä ammattikorkean ennakkotehtäviä vaan valjastin siihen yhden tutun. Selitin sille etten ehdi viedä niitä ennen kun lähen takasin lappeenrantaan.
Muuten viikonloppu kaverin luona meni ihan mukavasti. sain hyvin tehtyä ne tehtävät niinkuin pitikin ja kyhjötin muuten siellä kaverin kämpillä sen aikaa kun kaveri oli töissä.

Käytiin me baarissakin, ja nähtiin E.n jotain tuttuja, mutten oikeestaan puhunu niille mitään. Kuuntelin vaan.

Ja tänään kun kuntoutuksessa alettiin jo puhua pääsykokeista(jonne en oo vielä edes päässyt) sain aivan tajuttoman ahdistus kohtauksen. Meni loppu päivä oksuja niellessä kun oli niin huono olo. Silti en kehannut pajalla sanoa mitään L.lle vaan tärisin vaan menemään ja nauroin vaan hysteerisesti kaikille sen jutuille.

Must tuntuu et mä vaan lipeen ja lipeen.
Niin paljon puuttuu, niin moni muisto tekee kipeet.
Oon juuttunu paikalle, aika menee ripee,
mieles kummittelee menneet ja katkenneet siteet.
Sillat on palanu, on vaikeet uusii rakentaa.
Mun on lähettävä pois ettii jotain parempaa.
Just nyt mikään ei tee must tääl onnellisempaa.
Tääl jengi näkee pinnan, muttei sen taa.
Tai ehkä joku näkeeki,
mut en vaan tiedä et kuka ja nyt joudun elää sen kaa.
Ja nyt mä haluun vaan kauas, kauas pois täältä,
haluun vaa ottaa rauhas ja selvittää päätä.
Pysähdyn ottaa happee, ihan vaan hetkeks,
ja taas löydän itteni uudest risteyksest.
Kun löydän sen tien, missä se liekki palaa
taas mun sydämee
sit vast on mun aika palaa.

Lisäks tahtosin niin koviten pois täältä, tästä kaupungista siis.
En jaksais olla sekunttiakaan. Poispoispoispois.
En tiiä ees et minne, Tampere polttelis aika paljon.
Sinne varmaan jossain vaiheessa muutankin. Vaikken kouluun sinne pääsiskään.
Se vaan et kun pitäs päästä tällä siunaamalla sekunnilla.
Pitäs melkein olla jo. Ois ihanaa jo se et ei tarvis miettii mitä tekee, ja kenen kanssa kun kukaan ei tunne.
Täällä jos menisin esim. tytön kanssa treffeille siitä tietäs seuraavana päivänä kaikki. Nekin joiden ei tarttis tietää.
Kaipaan tuntemattomuutta.

Mutsi on lentoemäntä
mun hullunkurises perheessä.
Faija sukellusveneessä, rakkauden valtameressä.
Joten kaiketi se on mun veressä,
en viihdy pitkää aikaa yhdes meressä.
Jo paluumatkal mä mietin seuraavaa lähtöö,
ja vaihdan kämppii vuoden välein, saamatta häätöö.
Joidenkin mielest päätönt, mulle aivan normaalii,
ku maisemat vaihtuu fast forward.
Eteläisimmäst laaksosta, pohjosimpaa tunturii,
itämaiset eksotiikast, länsimaiseen kulttuurii.
Pitää vaa toivoo et kaunotar kestää kulkurii, vaik ero välil pahalt tuntuuki.
Mun on vaan vaikee pysyy paikoillani,
en oo enää ääretön vaan kokeilen mun rajojani.