chasing the darkness

“For a long time I wasn’t
entirely sure I wanted to
put myself back together,
because letting go of the
sadness would mean    

I had to redefine myself.
And sometimes, I still feel
like chasing the darkness,
because I don’t exactly
know who I am without
it. I realised I made a
home out of something I
should have never let in.”

—

wtm  Joskus tuntuu että paraneminen on yksi tämän  elämän vaikeimmista asioista joihin joudun törmäämään. Toisina päivinä voin hyvin ja hypin riemusta. Liian usein  se kuitenkin yltyy maniaksi asti jolloin energisyys  ja kaikki elämä menee niin  kovaa ettei itse kestä mukana ja laskuissa enää ollenkaan.  Ja kaikki on vain liikaa. Liian nopeaa, liian ihanaa. Nauran, ja  nauran liian kovaa. Olen omasta mielestäni paras kaikessa ihana ja suloinen. Liidän korkeammalla, sääli vaan korkealla ilma on ohutta ja siitä melkein humaltuu. Pahinta siinä on että maniasta  ei pääse normaali tasolle vaan se alasmeno menee  pohjakosketuksen kautta.  Alas mennessä mikään ei tunnu miltään kaikki on harmaata massaa. Olen huomannut aina toisinaan pelkääväni kaikenlaisia asioita.  Toisinaan pelkään että kuolen liian aikaisin ja en ehdi  kokea elämässä kaikkea jota haluaisin. Toisina päivinä pelkään etten kuolekkaan ja että joudun viettämään tämän maan päällä 90-vuotiaaksi asti.  En vain osaa sanoa kumpaa pelkään enemmän. Pelko on ikävä vieras. Se jättää totaalisen lamautuneeksi.  Ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja toivon, toivon todella että joskus voin jättää nämä ajatukset taakse. Tahdon sanoa parantuneeni. Tahdon todella.