Nyt vedin kyllä henk.koht pohjat!

On aina yhtä hämmentävää huomata miten syvältä luotaavia omat ongelmat ovat.
Niiden edessä tuntuu menevän täysin sanattomaksi, varsinkin ensimmäisellä kerralla kun myöntää.

Katsoo totuutta silmiin,
eikä vain hoe kädet kasvoilla,
ettei halua nähdä.
Koska totuus on niin ruma.

Ja että olen siihen yksin syypää.

Ja kun lopulta katsoo, oikeasti katsoo.
ei olekkaan enää sanoja.

Tähänkin naurettavan filosofiseen päätelmän tulin kun katsoin fma.ta.
Voitteko uskoa?


Silmäni avasi anime! Onko naurettavampaa. Tajuta oma kontrolli-friikkiys, se pakottava tarve hallita ja kaikkea. Siitä että anime ei lopu niin kuin itse tahtoisi!
Tajuta se miten tahtoisi pystyä muokkaamaan kaikkea niin että se miellyttäisi miuta, olla kartalla kaikesta mitä tapahtuu. Olenhan mie sen tiedostanut että jonkun asteisena tuo ongelman on. Mutta niin pahana että tulee sellainen olo jo pelkästään jostain telkkari sarjasta. Haluaa siihen kontrollin. Ja kun ei,tietenkään,saa. Ahdistuu. Ahdistuu niin ettei melkein voi hengittää.

Olenko ainut jonka mielestä tämä on vähintääkin koomista?