Aivastelua ja kuume korvien välissä.

Yritän kuumeen korventamilla aivoillani kertoa teille tarinaa.
Tarinaa siitä miten en jaksa.
Työt loppuivat viime viikon perjantaina. Ja olen ollut kipeänä sitä lähtien.
Stressi purkaantuu miulla aina näin.
Piti olla viikonloppuna lappeenrannassa harkoissa ja keikalla, mutta en sitten kyennyt sinnekkään, vaikka pääsin oikeaan kaupunkiin asti.
Nyt litkin täällä finrexiä ja koitan olla miettimättä liikaa.

En tiedä mitä haluan tehdä.
Tai tiedän.
Haluaisin nukkua seuraavat pari vuotta, ihan vain koska ahdistaa.
Vielä puolitoista viikkoa sairaanhoitaja käyntiin ja mietin täällä miten syvälle masennukseeni silloin haluan pureutua.
Pitäisikö myöntää etten ole taas pysynyt erossa teristä ja päässäni kaikuu ilkeydet itseäni kohtaan ja suruvirsi joka ei ota loppuakseen?
Toisaalta jos en kerro mitä sitten?
En voi olla varma saanko apua, mutta jos lähden valehtelu linjalle ni sitten en ainakaan hyödy siitä mitään.
On vain niin vaikea saada niitä sanoja ulos.
"Viiltelin ja paastosin taas ja en tiedä mitä olen tekemässä. Tuntuu että kuolema kolkuttaa ovella. Ja tekisi mieli mennä avaamaan."

Mie pystyn tähän, mie pystyn tähän... Ei helv. en mie pysty.

Mie en pysty tähän enää.
Tajusin kotimatkalla töistä olevani täysin loppuun kulunut ja niin ahdistunut, että piti mennä ökäämään kun pääsin perille.
En pysty.

En pysty olemaan työkavereiden kanssa jotka moittii ja ignorraa miuta kaiken aikaa.
En pysty olemaan kun mahassa kiertää ahdistus, kädet tärisee ja yritän keräillä mieleni kappaleita lattialta.
En vaan pysty.
En tahtoisi luovuttaa, mutta en vain kertakaikkisesti pysty menemään sinne enää.
Mietin sitä koko pyöräilymatkan.
En jaksa enää.
Nyt tuli tällä likalla seinä vastaan. En vaan voi enää joustaa tämän pidemmälle.
Lisäksi en ole varma olenko tulossa ihan oikeaan mahatautiin vai en.
Hurraaperkele.

Muuttaisit mut taas eläväks, kuulevaks sekä näkeväks.

Huomenna taas töihin.
Sunnuntait ovat taas niin vaikeita.
Syön lääkkeitä että selviän.
Äiti käski ajattelemaan tilipäivää aina silloin kun ei jaksa.
Ihan kuin rahan ajattelu veisi tämän korventavan pahan olon pois.

Olen taas kadonnut jonnekkin ja tehnyt typeryyksiä. Näistä typeryyksistä vaan jää arpia ihoon ja tiedän jo että joudun piilottelemaan niitä tulevina viikoloppuina. Miten tästä taas noustaan.
Ahdistus joka lievenee vain lääketokkurassa, on töiden kannalta vähän huono juttu.
Työt loppuvat viimeistään kahden viikon päästä ja sen odottelu tuntuu tuskaisalta.
Onko teillä vinkkejä miten tästä selvitään?
Olenko sekoamassa lopullisesti?

Shadows will scream that I'm alone

Nothing ever ends poetically. It ends; we turn it into poetry. 

All that blood was never once beautiful.

 It was just red. 

Ahdistus.

Tuo viime viikkojen mukava seuraneiti. 

Alan olla kyllästynyt ja väsynyt tähän olotilaan. Mikään ei muutu, paitsi viikonpäivä.

Vajoan. 

Sanotaan että ylöspäin pyrkiä pitää, mutta en tiedä enää kumpi suunta on ylöspäin.

Kirkuisin, mutta en saa ääntäkään ulos.

Someday

Tänään on hyvä päivä. 

Viime viikkoja kiusannut jatkuva ahdistus on väistymässä ja elämä tuntuu vihdoin viimein valoisammalta kuin pitkään aikaan.

Olen jopa nauttinut töissä olemisesta, joka on tuottanut harmaita hiuksia ja itkemistä koko alku kesän

En vain jaksanut, olin niin väsynyt kaikkeen ja kaikki tuntui paskalta.

Mutta nyt.
Nyt menee jo paremmin ja voin sanoa selättäneeni taas yhden masennusjakson.
En tosin kokonaan vielä. Vieläkin on hetkiä jolloin vaan toivoo että voisi lakata olemasta ja hävitä jonnekkin. Kävin taas niin pohjalla,että toivoin kaikilta maailman jumalilta ettei vain tarvitsisi herätä enää.
Mutta nyt laitan kesämekon päälle ja lähden kaverin kanssa puistoon syömään jäätelöä.
Koska voin.

In vino veritas

Olen pyöriskellyt viime viikot oman olemiseni kanssa.
Ahdistunut aina kun työt mainitaan, sillä en koe vieläkään osaavani asioita jotka pitäisi.
Kaikkeen uuteen totuttelu vaatii minulta näköjään kolmen viikon sopeutumisjakson.Vasta valmistuneena minun ei tarvitsekkaan vielä tietää kaikkea, mutta olen niin huono oman osaamattomuuteni käsittelyssä.
Kaikki on viimeaikoina muutenkin tuntunut paskalta. En jaksanut innostua tanssimisestakaan ennen tampereen keikkoja, mutta lavalle päästyäni kaikki olikin aivan ihanaa.
Toivotaan että tämä paska jakso nyt väistyisi ja aurinko alkaisi paistamaan sinne kuuluisaan risukasaankin.
Olen niin väsynyt riutumaan ja matelemaan eteenpäin. Tuntuu että olen ihan hukassa itseni kanssa ja sen mitä tahdon elämältä. Millaisia töitä tahdon tehdä? En minä tiedä. Tällähetkellä ainut motivaattori on ollu tilipussi. Onneksi työparina on suht samanikäinen likka joka on onnistunut nostamaan edes vähän töihin lähtö mielialaa. Illat vain nökötän kotona, poltan tupakkaa ja odotan iltaa että saa mennä nukkumaan. Ja aamulla, ennen jaksoin herätä hyvissä ajoin kun töissä pitää olla seitsemältä. Nyt hyvä kun saan itseni ylös 6.20 ja aina tulee kiire töihin. Joku aamu vielä oikeasti myöhästyn tämän takia.

Mutta tänään mikään ei rasita enää.
Yksi olut töiden jälkeen ja olen ihanan autuaallisessa olotilassa.
 Ja jääkaapissa nököttää juhannuksen ylijäämä viinipullo jonka taidan korkata.
Siitä on tämä päivä tehty, viinistä ja pyykeistä jotka ovat notkuneet pyykkikorissa jo aivan liian kauan.

Lepakoita vintillä mörköjä sängynalus täynnä

Unohdin mainita, mutta täytin 25.

Enkä ole saanut mitään aikaan niiden vuosien varrella.

Joskus tuntuu että olen paljon vanhempi.

 Masennus vanhentaa ja kuluttaa niin paljon.

Eilen en noussut sängystä kuin yhden kerran,

puoleksi tunniksi.

Sitten könysin takaisin nukkumaan.

Olin tosin käynyt nukkumaan vasta neljältä aamulla,

oltiin kaverin kanssa katsomassa yhtä folk-punk bändiä ja ilta oli oikeasti hyvä.

Eilisestä en muista mitään,

paitsi ne sekavat unet joita näin koko päivän.

Tänään ahdistaa.

Niin paljon. Heräsin siihen tunteeseen että hukkaan elämääni.

Että se että nukuin koko eilisen ja tänää yhdeksään, 

olisivat ne tunnit joista elämäni valuu hukkaan.

Tunnen niin aina kun käyn nukkumaan, mikä tuntuu oudolta.

Leikittelen ajatuksella etten ottaisi iltalääkkeitä,

ihan vain testiksi pystyisinkö nukkumaan ilman.

Sitten raukkamaisuuttani jätän testaamatta ja otan lääkkeeni kiltisti.

Tätäkö elämä on?

Töitä, illalla ei minkään-tekemistä ja ahdistusta.

Olisipa sairaanhoitaja aika pian. 

Voisin kertoa etteivät

nämä pillerit pysty pitämään painajaisiani aisoissa.